VI.
VANHA YLIMYS.
Päijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli mainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse Jämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa sanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä täyttämään.
Tämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija, joka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan korvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut kansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen talonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria aikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit taloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin kipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt eri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna — kohta roihuu palo sielläkin!
Lahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika, Matti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa. Pohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on parastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin, Pirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti Pouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan miesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi, vallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten on senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain yhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä Päijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja Kalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen osaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan johdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen Satakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan pääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän viimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat lapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis Mikko-pappikin kulkemaan.
Hurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri pitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille kulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin keräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata, rohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista komennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.
— Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä pidetään jymypidot!
— Linnanmahdit juomanlaskijoina!
— Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä vedetään.
— Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne loppukäräjät käydään.
— Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän miehiämme!
— Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.
Terve mieheen!
Näin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan. Taisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja totisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja vanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos tavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt erkanevien miesjoukkojen kohtalo, — tosi on nyt joka tapauksessa edessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat ja tuliluikut vastassaan.
Erityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset, joiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen varrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he olivat joutuneet mukaan.
— Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, — koettakaamme parastamme kansan hyväksi.
— Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!
Mutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa valtoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon lumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka miehiä sivakoilleen kiirehti.
Pienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja liukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi, kasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa syöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia, ennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin, kenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina oli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain »nuijajoukkojen» edellä, — tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat huovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään talonpoikain huonosti asestetuista parvista, — ja monen talon veräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia vapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos jossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä pakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti liittymään yhteiseen yritykseen.
Jämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin, Ilkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä joutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin erään esivallan edustajan kanssa.
Oli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa, jonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti tuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan pakkasesta sisään:
— Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!
— Kuka perhana siellä … kuului murinaa pirtin permannolta.
— Kuka meitä täällä komentaa?
Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn, aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin … peljättiin jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö, huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan. Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.
Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:
— Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?
Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä, astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:
— Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi lääniini.
Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle herralle:
— Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me käskijöinä!
Ja muutamat jo taempaa usuttivat:
— Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin herroille!
— Niin, antakaa sille päin Porkkalaa…!
Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:
— Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?
Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:
— Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?
Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa. Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.
Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden, kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa, sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.
Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:
— Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?
— Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin hiukan talttuneella äänellä.
— Mitäs sinne näin miesjoukolla?
— Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan hävittämisestä. — Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti uhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa jalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: — Kansa on noussut Pohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee niistä silppua, — tekee sitä sinustakin!
Pieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki kiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan ja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin hyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:
— Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on rasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette aseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne onnettomuuteen, — elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne! Ettekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?
Martti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui samalla sanoihinsa, — hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran tuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen syrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:
— Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä huovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan. Tuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan herra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja Kaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.
Götrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen mainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi kantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:
— Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut lääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri siksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista. Herttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään, enempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.
— Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut
miehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se
Södermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.
Mutta tämä puisteli vain päätään:
— Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin teitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää pois!
— Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. — Majoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin vastattava!
Äänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja piiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta tämä nousi sangen rauhallisesti:
— Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä teitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.
— Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on puolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain karkoitamme…
— Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun luottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. — Pieni herra astui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa olivat, virkkaen taas virallisemmin: — Mutta puhuttu on jo tarpeeksi, nimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.
— Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat siihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän nuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan reuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja virkkoi aivan rauhallisesti:
— Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää henkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla sotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan parastanne, miettikää sanojani!
Ja hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä vetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet rupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat jalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon keskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja lausui vakavasti:
— Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi. Mutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi, miehet!
Hän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään estämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään väittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai olisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä ei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.
Mikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa tapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos ja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat. Götrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi ihmeissään:
— Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, — opastathan ja johdat laumasi aivan eksyksiin!
— En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin hyödyksi.
— Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.
— Luulen, herra, että se on jo liian myöhää…
— Myöhää — tuskitteli Götrik — sehän olisi hirmuinen onnettomuus!
Vai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?
— Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä. Maltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole yksin heidän syytään.
— Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt vakavissaan, rekeen istautuen. — Mutta he sen kaiken kumminkin saavat maksaa. Hullu juttu! — Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu viereeni, nyt lähdetään ajamaan!
Pirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt voitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen kuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:
— Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne käräjät käydään…
Mutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:
— Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja raukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.
Tuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.
— Yhtä luuta vuohensarvi — herra kuin herra, huudettiin moittivasti papille. — Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään, meitä takaapäin sitten ahdistaakseen.
— Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan — vastatkoon?
— Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne kantoon, vastasi vanhus reestään. — Mutta tätä puuhaanne en voi hyväksyä.
— Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.
— Valjaat alas!
Mutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon viereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki Pietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti jyrähti:
— Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen alaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne satuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!
Tämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus vaikutti rytistäjiin taltuttavasti.
— No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.
Siihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin saattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle. Miehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat sitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä Sillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä liikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.
Pakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa, nirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti. Huuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät pörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään tuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai resloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan talvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan vanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet pistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään niiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä, jotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat luulleet päättyneiksi.
Syvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen virinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen sarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän saattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle ystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan toivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä, johon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi varmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät toivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin varoittaa … ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti, vaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi tuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.
— Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin muuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö löydä sitä kukaan?
Näin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:
— Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja tehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin, armottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.
— Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.
Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä, sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset, varoittavat kasvot, — vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset, murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi toisiaan.