VII.
KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.
Oli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla, laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa, ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka, puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:
— Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.
— Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:
— Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.
— Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille ystävälliset ja huomaavaiset?
— Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä matkallani Uudellemaalle, — siksi en yleensä enää halua Liuksialastani mihinkään liikkua.
— Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar…
Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti, hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho, jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:
— Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.
— Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen edelleen rohkaisevasti. — Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.
— Ei ne muutu, huokaili rouva. — Näin poikani Tallinnassa viime kesänä, — ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta! Sammunut on Eerikin tähti… Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, — suoritan vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.
Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.
Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään. Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö, sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen, odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.
Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon, heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena, vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain kaimasten välillä.
— Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi nuori kuski matkaa jatkettaessa.
— Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä istuva entinen kuningatar.
Kaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen ihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli nyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista. Niistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt Juhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär, Sofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren sotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli kuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi jääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli vanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.
— Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin serkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.
— Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta muistoiltaan. — Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota hänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa. Vääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut vain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.
Nyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon, kuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt loppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta ollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen ja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan avuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän hoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä. Tällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin, jouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia, epämääräisiä huhuja oli liikkeellä.
Taival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään häiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava naapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta aiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että sieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita, asestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo lähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan, ja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli Pohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat kaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta putipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin, hätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn pihaan.
Siellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä talon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti senvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää tervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.
Mutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi Längelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista pois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.
— Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat talonväet.
— Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä rosvojoukkoja…
— Tekevätkö ne ilkitöitä?
— Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen, vakuuttivat peljästyneet pakolaiset. — Ja nuo hurjiintuneet ovat jo aivan kintereillämme!
Tosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa talvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat kuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä aseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli tulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse näyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla ja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä edelleen kylästä kylään.
Vääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi tietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät kanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset parahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa. Isännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi emäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski valjastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan kirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu liikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he tipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen rinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka vasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan asettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, — hän oli valmis heti miekkaan tarttumaan.
Lähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän huoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa verettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän ei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin hurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi: hätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän. Liuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa, mutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:
— En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, — kuka pelastaa lapsiraukat…? Polttavatko ne meidät tähän!
Kuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa ottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt tyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik Tottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan aseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä lapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:
— Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät kaikki…
— Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, — eiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain, kuomaseni…
Näin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa, vaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen, muistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei voinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta rauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui välillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja itkua … taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon pakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta hävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.
— Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, — niin viittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.
— Ja tuolta, — paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat tämänkin talon!
Ja Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:
— Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne…!
Mutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin jähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja neuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien paikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen reslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat hevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo suksimiestenkin pitkä raito.
— Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna kylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.
— Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.
— Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!
Ja ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven, jossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:
— Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään, hyvää ja paljon!
— Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!
— Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä sisähuoneet tutkimme!
Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:
— Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?
— Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, — lesken on talo.
— No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!
— Rouva on sairaana, vuoteessa…
— Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa paikat.
Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut. Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia… Raju mies pysähtyi hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan, sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi käskevästi:
— Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin sairaana.
Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi käskijältä:
— Kuka olet sitten sinä?
— Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär kopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. — Minä olen Liuksialan rouva.
— Liuksialan … onko tämä talo Liuksiala?
— Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.
Säästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!
Miehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas askeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:
— Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on meidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta Vääksystä siellä ei puhuttu mitään.
— Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva liikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää hänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen valtavasti tykyttävään sydämeensä … muistettiinhan siis vielä kuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä äänellä hän edelleen rukoili: — Säälikää kärsivää sairasta ja hänen kotiaan!
Miehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan, jossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia tulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat ankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään hentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon suoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona, juodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa jonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän joukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa tuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.
— Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan rouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville. Ja Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota hätäilevää naista:
— Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat kuitenkin itse!
Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi. Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme… Talon väet, aikuiset ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta äännähtääkään.
Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia, kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se oli vallan toivotonta.
— Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
— Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.
— Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin kaikki muut.
— Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!
Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä, keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan potilasraukan hätää.
Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:
— Täällä on pappi…
Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta, missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen tervehtien.
— Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla helpotuksesta huoahtaen. — Käykää sisään, pastori, käykää tänne kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.
Naurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä toimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut tupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän käsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille sakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena rauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta kauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa kuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä voihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa ja tavaransa… Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi nyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota seikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden katoamista.
Mutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina entisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa kuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita kirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset taas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan vaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken julistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan, sellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka tuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt siellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano, jossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella höyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät, viitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä eivät hurjimmat välittäneet:
— Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun talosta viimeinen jauhovakkanen on viety… Totta jumaliste tässä joulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on kallistettu.
Martti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä tulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi hän vain komensi:
— Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille kaikki ja taipaleelle!
— Tuli siis nurkan alle…!
— Että tästä lähteä nähdään!
Kaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti taas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei enää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja pilkkasanoja sateli häntä vastaan:
— Vai jo pappia jänestää … sitäkö varten se mukaan otettiin!
— Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän matkassa mielinet kulkea…
— Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet käsissä!
Tuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin erämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli heidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän syvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, — kuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään särki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven selkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä, räyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.
Mutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta poistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut sanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti Vilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan etelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet saatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon ehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen johtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon kimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin aseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten joutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt kiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä pysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.
Tämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se kuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian jo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt, kun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset, humalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä masentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti niinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki vakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan rynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, — ilmitappelu saattoi syntyä koska tahansa!
Uudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä tutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas kirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja joulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus, jossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain liikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja humalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet nouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen aiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä lähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:
— Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!
— Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan täällä saada yösijaa!
— Tuli olkiin nyt!
Ja sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä viskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.
Silloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken kirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle kalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten häärintää ja virkkoi:
— Miehet, — tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte ruumiinpolttajiksi?
Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.
— Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, — poistukaamme täältä siivosti ja hiljaa!
Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.
Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta, jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin epävarmana, kysyi lähtevältä:
— Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?
— On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.