VIII. ENSI TAISTELU.
Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596. Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa, valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa, joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita linnaleirirasituksia.
Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.
Silloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä enteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia kaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua rupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen, jotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää, uhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai surmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään päin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan hämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat kurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä päivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja asemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien linnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. Nopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa palavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun! Jopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja Hauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan korennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti itseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä sotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen käsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti pysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.
Joulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar Tavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa päätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.
Linnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä, joita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea sijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin, ränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä ne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä kotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin talonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää järjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.
Mutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä, jotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan ollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan ajoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä Koskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain talot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat pelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia rantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra kuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa ja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän oli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan, jonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat hajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille värikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän kapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä metsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa myöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja kielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot kylästä kylään.
— Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla äänellä, — ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin. Kaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa, sielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen näihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.
— Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja sotavanhuksia, säesti Sipi. — Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?
Nämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen Steen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki olivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja kaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin linnaan riittävästi puolustusväkeä.
— Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä siellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei siellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden pakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.
— Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt joka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja toista talonpoikain puheista.
— Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on joukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, — on pappejakin. Kehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan matkassaan.
— Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat, ihmetteli vanhus. — Ja Turkuunko hekin aikovat?
— Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne välittömin vaara nyt uhkaakin. — Miten se torjutaan?
Kiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin saapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan järkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne suoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä toisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä jos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne tietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat linnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että elämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.
Kiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa mitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään herran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon, vaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja Kurjelta, mutta sellaisia ei saapunut — mikä lie heidänkään kohtalonsa!
Jo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja Ivar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin hiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he olivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he ratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden, iskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain kimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa. Tämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin armeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.
Roineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät sitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa esiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään, mieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla varustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala ja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat jo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän joukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä Hämeenlinnaa kohden.
Silloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat kertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä — pakkaslumi vain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta rantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen metsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä, siitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi siitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa ryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava taapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä heillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen arvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä päällikötkin neuvoa pitivät.
Mutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja monet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat rakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen. Hajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain joukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten oli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa, puita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä tientukkijoita.
Silloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös metsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat peitset ojossa ja väkimiekat iskemässä eteenpäin. Hiihtäjäin oli nopeasti väistyttävä tieltä metsään ja sieltä he nyt katselivat ratsujoukon tuloa. Tie oli kapea, yksitellen tai parittain oli huovien siinä ratsastettava ja siksi paljon lunta oli jo tiepuolissa, että hevonen, jos sinne poikkesi, upposi. Mutta vihaisessa innossaan hyökkäsivät ratsumiehet arvelematta eteenpäin, tavatakseen mölyävän talonpoikaisjoukon.
Silloin rupesi metsästä, murrosten ja pensaiden takaa, singahtelemaan erämiesten teräsnuolia huoveja ja heidän hevosiaan kohti ja niitä tuli pian tien molemmilta puolin. Hevoset korskahtivat, toiset niistä nuolien iskeminä kompastuivat, ratsumiehet hölmistyivät; he karauttivat taas eteenpäin, mutta siellä oli edessä tien poikki kaadettuja puita, joiden yli eivät ratsut päässeet. Siihen oli pysähdyttävä, siitä käännyttävä ja tähän käännepaikkaan taas suhahtivat yhä tiheämmin erämiesten vinkuvat nuolet. Etummaisten ryttärien täytyi pyörähtää takaisin, mutta silloin he joutuivat ajamaan omia perästä ryntääviä miehiään vastaan… Syntyi ruuhka tiellä, sekasorto ja hämminki; haavansaaneita miehiä suistui ratsujen seljästä toisten jalkoihin, hevosia upposi kinokseen, kirouksia ja karjuntaa kaikui laajasti yli huurteisen metsän. Ja menestyksestään yltyneet talonpojat hyökkäsivät esiin vesakosta ja survoivat toisiinsa sekaantuneita huoveja karhukeihäillään ja tapparoillaan.
Vasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja älysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta silloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen palaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja rohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta hurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä, hiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä laskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat jos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen toisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin se osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään, ehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut tai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas jäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas selälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin, joiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja ampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt kiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä äskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt mikään.
Odottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä siten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he jäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta myöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä nyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen ratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän vastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen loitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin murkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän hevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja omillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja loukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään kylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.
Aikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa väistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen ponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli ehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle seuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat sieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä tieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä Ilkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko siellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä niillä on mielessään, — ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.
— Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi kiihkeimpiä.
— Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi, varoitti Vilpunpoika. — Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle hiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.
— Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä tarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.
— Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.
Ja uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!
Siihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin Pirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän pikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin voiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas etelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat muistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.
Oli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että itsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä Mallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt senvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta tuntumaan.
Nuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja ankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama hurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä, johon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten johtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi, voimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle lähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä, voittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt jättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti mieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa ja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat niin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön vaara uhanne…
Hänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa varsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän tunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.
Raskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin, rauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan, kirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas kotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan penkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan valtoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen mieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään päästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain kansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava, tyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi hallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä pohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua kohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa vuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa heille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja tulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja neuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin oikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen sydämeen…
Näihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli pikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren, vankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa asettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja hajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin, ratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen tarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin Sysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä Hämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!
Tämä sanoma tiesi Martti Vilpunpojan retkikunnan kulkua Päijännettä kohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin olevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille unelmilleen, — toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja toisenlaisia vaiheita kohden.
Talvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.