IX.
KUN SELKÄRANKA KATKESI.
Lähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan partiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika, toisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan kirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne jo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen etelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät keskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja ryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt, hyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan kirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä päivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja mietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti Vilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan majatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään mahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta ryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen asetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa herrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset ratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen rahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle kehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi ansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan, niinkuin sotakenraali ainakin.
Mutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta mietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa palata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta laukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja kärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa… Talonpoikain hommiin ei hän enää luottanut … he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää kuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja polttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä päätöstä retken jatkamisesta… Eikä hän uskonut enää omaan kutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää… Kaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän…
Melkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa varrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut tapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista. Olivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan, olivathan he edenneet muita vapauttaen, — pääjoukko samoo ehkä piankin Turkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys toimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta kiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.
— Niin on aikomus, huokaili Eero, — mutta tuleeko siitä mitään? Viikon on tässä nyt viruttu, retkotettu ja mässäilty, pääsemättä sen pidemmälle. Sanopas, missä ovat retkeläiset?
— He ovat kai nostattamassa eteläisten pitäjäin talonpoikia yhteiseen yritykseen, vastasi Mikko.
— Ryöstämässä he ovat. Kukin ryhmäkunta menee minne haluaa, tekee monen päivän matkoja toisista mitään tietämättä puhdistamaan vain aatelisten kartanoita… Nytkin enimmät miehemme ovat partioimassa mikä Lammille, mikä Sääksmäelle, Tenilään tai Uuteenkylään Uudellemaalle … saalista sieltä keräävät kuin mitäkin riistaa…
— Mutta pian kai ne sieltä palaavat?
— Palaavat milloin palaavat … ja lähtevät taas…
Martti Vilpunpoika kuuli omaan ryhmäänsä katkelmia noista nuorten pappien keskusteluista ja käsitti ne arvosteluiksi itseään ja omaa johtajakykyään kohtaan. Hän silloin nauraa hohotti heidän hätähousumaisille, yleistä tilannetta ymmärtämättömille tuumilleen ja ivaili heidän sekaantumistaan johtajain asioihin. Totta kai kansa täälläkin ensiksi on herätettävä liikkeelle, muutenhan se helposti asettuu auttajiaan vastaan … eikähän yhden sivustan sovi rynnätä liian pitkälle ennenkuin muut. Nyt juuri odotetaan viestiä Ilkan pääjoukon etenemisestä Nokialta Turkuun päin, — silloin noustaan täälläkin suksille!
— Vastikäänhän palasi miehiä Uudeltamaalta kertoen, että sielläkin on jo rahvas valveilla, jatkoi Martti koppavasti. — Se elää, se lainehtii, — sellaista kansanliikettä ei pidätä mikään!
— Mutta sotaväen päälliköt ehtivät varustautua sillävälin kun täällä näin vitkastellaan, yritti Eero inttämään.
— Älkää te papit hätäilkö, uhmasi Martti ylimielisesti, — hoitakaa omat hengelliset asianne … taikka olkaa hoitamatta, ei teitä täällä oikeastaan tarvita. Me asemiehet tässä kuitenkin asiat hoidamme ja ratkaisemme. Juokaa olutta ja syökää sianlihaa niinkuin me…
Se retkeläisten elämä olikin nykyisin alituista syömistä ja herkuttelua; ruoista ja juomista ei ollutkaan puutetta. Kerranhan saanee toki aina ryöstetty talonpoikakin makean maistaa…! Kuumennettua olutta kannettiin nytkin suuret haarikat pappilan tuvan pitkään pöytään, jonka ääreen useampia retkeläisiä jo oli kertynyt keskustelemaan.
Pihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka hiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet mitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin miltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka hiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet miehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan tietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja unhottivat haarikkansa.
Miehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, — metsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua tänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli heidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.
— Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli
Martti ylen kummissaan.
— Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan, tuhottuna…
— Ilkkako paennut … vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.
— Itse lienette karkuriraukkoja.
— Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen pakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. — Ja marskin huovit hyökkäsivät pakenevain kimppuun, — siinä miestä kaatui kuin heinää.
Martti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet pystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot kysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia. Ja mies toisensa perästä huudahti:
— Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja parasta väkeä!
— Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?
— Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?
Yhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata kysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne tunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno ollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta joulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen saapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla Ilkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt talonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa, oli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä talonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä häviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia lie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin oli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, — Ilkkaa he vain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden viimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko toisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua painumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään tietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään petosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!
— Ette ehtineet asettua vastarintaan?
— Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät, paeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä oli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin, jonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet pakenivat Pohjanmaalle päin.
— Totta siinä toki pääjoukko pelastui?
— Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin väkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä huovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme hinnalla…
Näitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri kysyjille ja kuulijoille, — ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni oli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin miehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat kuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin. Ei ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta, voittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty pois!
— Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä valtatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen vavahtaessa ja parran tutistessa.
— Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin viestintuojat.
Nopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle keskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä hämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat, alta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin: mitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin kyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin Martti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja taisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine pohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti, hän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti lähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän varmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan miesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, — Hämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla hätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään nitistetä…
Näin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään intoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut. Miesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi kuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on johdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne Turkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on niin paljo puhuttu…?
Martti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa Ilkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy. Ja siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä voiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää luotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus viritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien palata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä tuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja kammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu ne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä rasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, — menköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä heidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään ja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.
Johonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja viipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja saamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat ja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä toimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi vielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin odotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan tienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta pääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy yksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä. Niin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä, että ne olivat heille kalliita päiviä.
Raskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat Padasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen keskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan entinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain uutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän eräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä palanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar Tavastin huoveja — ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä majailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän vaikutuksen, — eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä vakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin he olivat taas kiistelleet keskenään.
— Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika masentuneesti virkaveljelleen. — Näethän, ne saartavat meidät tähän paikkaan!
— No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan, niin koetti Mikko rohkaista toveriaan. — Se on tehty kerran ennen ja hyvällä menestyksellä.
— Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.
— Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.
— On täällä miehiä, myönsi Eero, — tällä joukolla pitäisi tosiaankin jo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä? Siksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa, kun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla…
Mikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin tunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen hän virkkoi:
— Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas kaikkeen vanhaan kurjuuteen?
Eero Markonpoika mitteli pitkin askelin tuvan lattiata:
— Pitäisi ryhtyä neuvotteluihin, sovitteluihin sotapäällikköjen kanssa, niinkauan kuin talonpojat ovat näin uhkaavan suuressa joukossa koolla. Tiedäthän, että on vallasherrojakin, jotka eivät hyväksy Klaus Flemingin sortokomentoa ja jotka toivoisivat olojenmuutosta: Koko Kankaisten suku, Ståhlarm, Boije…
— Tiedän kyllä, myönsi Mikko, — mutta eivät he voi asettua esivaltaa vastaan nousseiden kapinoitsijain puolelle.
— Mutta he voisivat kuitenkin avustaa siedettävän sopimuksen aikaansaamista sotaväen ja talonpoikain välillä…
— Joka sopimus täällä tietysti veisi samaan tulokseen kuin Nokialla, jatkoi Mikko. — Antautuneet talonpojat nujerrettaisiin, heidät syöstäisiin takaisin samaan surkeuteen, josta nyt ovat koettaneet vapautua. — Ei, heidän ei tosiaankaan auta muu kuin jatkaa taisteluaan! Eero Markonpoika käveli edelleen lattialla huohottaen ja muristen. Hetken kuluttua hän virkkoi:
— Entä meidän, jotka selvästi näemme, että tämä taistelu vie häviöön, kurjuuteen, pitääkö meidän sitä sittenkin edelleen avustaa ja ottaa omallekin vastuullemme sen jatkaminen?
Mikko vastasi siihen päättävästi:
— Meillä ei ole muuta vaalia kuin pysyä niiden mukana, joiden matkaan kerran olemme sydämemme kutsusta lähteneet ja joiden kärsimykset me näimme ylivoimaisiksi, — auttaa ja lohduttaa heitä, mikäli voimme.
— Siinä ei ole paljo valoa, huudahti Eero. — Uskomme kun pettää…
— Se ei saa pettää. Eihän Jumala tahtone heittää tätä kansaa vielä entistään raskaampaan kiroukseen, jossa se kokonaan menehtyy. Toivokaamme vielä!
Mutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut, sen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen, että Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa Hämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin omansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti Vilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen Ivar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy käsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja päättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä kuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja sitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa. Taas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.
Martti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän, kirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä talonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja varustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset matkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, — pienen joen varrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta talosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta keräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen pappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja heitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.
Mutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä takaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki Pentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa. Miesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan antoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.
Äsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin huovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet toisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti painosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä Päijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen itäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään herran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle päin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle, suunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle. Rantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen olevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa…
— Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot
Mikolle kerrottuaan. — Koskipään herra oli ollut mukana.
Veri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja kuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään nimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt johdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että hän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja ajattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka oli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän nyt Leinoselle vastasi:
— Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!
— Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan avuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja hänellä on musta sisu!
Levottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli kirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen halunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime hetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin silmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:
— Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?
— Sitäpä tässä juuri aprikoimme, halusimme sinunkin neuvoasi kysyä. Jos solkenaan hiihtäisi tästä selän poikki suoraan Sysikorven rantaa kohti, silloin voisi sinne ehkä vielä ehtiä ennen huoveja, jotka kiertävät rantatietä pitkin ja joiden täytyy ratsujaan syöttää. Silloin saataisiin koettaa kotikylää puolustaa.
Mikon rinta rupesi voimakkaammin aaltoilemaan. Hän sopersi:
— Jos lähdette sinne hiihtämään, silloin tulen minäkin mukaanne.
— Sen arvaan, hymähti Matti surunvoittoisesti, tuntien monista oireista nuoren tyttärensä ja Mikko-papin salaisuuden. — Mutta osaatko hiihtää ja jaksatko?
— Osaan kyllä, olen sitä lapsena paljon harjoitellut. Ja jaksan, — minä tahdon nyt jaksaa, minun täytyy jaksaa!
Sysmän ruttoliikkeinen nimismies näytti silloin tekevän rohkean äkkipäätöksen:
— Siis lähdemme hiihtämään, otamme vielä muutamia naapureita mukaamme. Mutta jos lähdemme, lähdemme viipymättä, — täpärällä on kyllä ilmankin aika!
Toiset innostuivat heti, ainoastaan Erkki Pentinpoika näytti vähän vielä epäilevän.
— Mitä mietit, Erkki, tietysti tulet mukaani? kyseli Mikko.
— Tietysti tulen, mutta…
— Mutta pelkäät minun väsyvän. Itse en sitä tässä tapauksessa pelkää.
— En sitäkään, mutisi Erkki. — Mutta jos täällä sillaikaa linnan huovit hyökkäävät ja syntyy taistelu, silloin näyttäisi siltä, kuin olisimme me livistäneet pakoon…
— Se on totta, myönsi Mikko nolostuneena. — Ja voimmeko kavaltaa joukkomme, juuri kun ne joutuvat tulikokeen eteen, sehän olisi kunnotonta…?
— Vai mieluumminko antaisimme kostonjanoisen Koskipään polttaa kotimme, virkkoi eräs Sysmän miehistä. — Ja tehdä muita pillojaan…?
— Niin, se olisi jos suinkin estettävä…
Mikko seisoi tuokion siinä talvitiellä kuin kahden tulen välissä, tuijottaen levotonna Sysikorven miehiin. Mutta silloin taas hymähti Leinosen Matti lempeästi ja helpottavasti:
— Eihän ole vielä tietoa siitä, hyökkäävätkö Tavastin huovit tänne ja milloin, eikä me sitä taistelua voida ratkaista. Siihen nähden voimme kyllä lähteä aavalle selälle hiihtämään. Mutta onko siitä enää apua, se on toinen asia.
— Koettakaamme kuitenkin, kehoitti nyt Erkkikin, joka hänkin täysin tajusi papillisen ystävänsä hädän.
Sama ajatus oli samoihin aikoihin ruvennut kytemään muutamain muittenkin Sysikorven miesten mielissä, kun he tiedustajilta olivat kuulleet Koskipään Sipin retkestä, ja he olivat valmiit hekin heti lähtemään pitkälle hiihdolle uhattuja kotejaan varjelemaan. Kuri oli jo siksi höltynyt talonpoikain leirissä, että kukin tuli ja läksi partiohiihdoille milloin halusi, eikä toiset kyselleet, minne te hiihdätte. Vitkastelematta lähtivät Sysmän miehet nyt matkalle varustautumaan, hakemaan majapaikoistaan kontit selkäänsä ja kirveet vyölleen ja nousemaan suksilleen. He katselivat sitä tehdessään vain vähän epäillen koilliselle taivaanrannalle, josta puski vihasenlainen viima ja josta lumia rupesi heittelemään, mutta eivätpä he pientä lumipyryä olleet tottuneet säikkymään.
Kiireesti vaihtoi Mikkokin pappilassa papillisen pukunsa talonpoikaiseen, lyhyeen lammasnahkaturkkiin, veti kallokkaat jalkaansa ja nousi Erkin hankkimille suksille. Keveästi ne tuntuivat taas luistavan kuivalla lumella, mielikin ikäänkuin keveni, kun hän sauvoillaan sysäytyi luisumaan myötämäkeä alas jäälle, jossa toiset häntä jo odottivat. Ja tuo kymmenen miehen joukko lähti tasaisesti ja varmasti painamaan avointa Päijännettä kohti, pelastamaan, jos vielä mahdollista, sen takana olevia kotejaan ja omaisiaan.