Erämaan nuijamiehet: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

X.

PITKÄT HIIHDOT.

Pitkän yön ja puolen päivää oli Leinosen joukko hiihtänyt suurta Päijännettä, jonka yli rotevat suksimiehet vaivatta pyyhkäisivät rupeamassa. Koko yön oli se sakeassa pyryssä, miesten pysyessä toistensa kintereillä, puskenut suoraan vastaiseen, niinkuin jo selälle lähtiessäänkin, koillisen lumimyrskyn pieksäessä kasvoja. Aamun valjuna valettua olivat miehet ällistyneinä tähystelleet vieläkin sakeana olevaa taivaanrantaa ja etsineet maata, mutta turhaan. Silloin olivat he älynneet hiihtäneensä kaaressa. Tuuli oli yöllä nähtävästi verkalleen kääntynyt — sen he nyt oivalsivat, — siirtynyt pohjoisen kautta kai luoteen puolelle, ja sitä vastaan viilettäessään olivat miehet joutuneet kehässä kiertämään Tehin selkää ja sen rantoja karttamaan, eivätkä he nyt tienneet, missä ja millä selällä he olivat. Silloin he pysähtyivät, solahtivat lopulleen uupuneina suksiltaan ja retkahtivat kinokseen.

Miehet olivat väsymyksensä lisäksi surun ja suuttumuksen murtamat. Heidän rohkea yrityksensä porhaltaa yhtä painoa poikki Päijänteen pääselkäin kotipitäjäänsä, pelastamaan kontunsa ja perheensä katkeran vihamiehen kostolta, se oli nyt turhiin rauennut; kallis vuorokausi oli huvennut harhahiihdossa ja nyt he eivät kotirantaan osanneetkaan. Synkkää kirousta särähteli voimansa suotta ponnistaneiden miesten korisevista kurkuista.

Muita heikommassa tilassa oli Mikko, joka kyllä sitkeästi oli pinnistellyt kestääkseen mukana tuon pitkän rupeaman, mutta jolla ei sittenkään ollut toveriensa voimia. Aamupuoleen oli hän senvuoksi jo ruvennut jättäytymään jäljelle ja väliin oli hän aikonut heittäytyä hervotonna hankeen. Mutta Erkki Pentinpoika oli häntä silloin aina tukenut ja muiden matkassa pitänyt. Nyt Mikko makasi kuin ranka siinä nietoksessa, johon oli retkahtanut, ja Erkin täytyi puoliväkisin nostaa hänet istumaan ja pistää hänen suuhunsa pala jäätynyttä silavaa. Mutta hänen sielunsa oli vieläkin runnellumpi kuin hänen ruumiinsa, ja hänen rinnastaan nousi tuon tuostaankin raskaita, toivottomia huokauksia.

Kaikki tuntui menneeltä!

Mutta siihen pyryävälle selälle eivät miehet sittenkään aikoneet jäädä kuolemaan. Levättyään ja eväitään tukevasti haukattuaan lähtivät he taas verkalleen liikkeelle, pyrkien suoraan yhteen ilmansuuntaan maata löytääkseen. Puhuri oli sen verran hellittänyt, että siinä jo sentään näki vähän eteensä, ja nyt päiväsydännä koettivat miehet tarkalleen pitää suuntansa. Mikkokin seurasi mukana, jäsenet kankeina ja turtina, seurasi melkein tahdottomana, vaistomaisesti vain tajuten, että hänen oli henkensä säilyttääkseen pakko pysyä toisten matkassa.

Vihdoin kuumotti vasemmalta, lumiaavikon laidasta, jotakin korkeaa ja harmajaa. Sitä kohden miehet nyt ponnistivat ja vähitellen sieltä kasvoi esille huurteinen metsä, karu, kallioinen ulkoranta. Uteliaina nousivat miehet törmälle, mutta turhaan he sitä paikkaa tunnustelivat; he painautuivat kappaleen metsään, kaatoivat kelohongan ja tekivät tulen. Sen ääreen loivat he syvän lumihaudan, jonka pohjan peittivät havuilla, lämmittivät ruokansa, sulattivat ropeessa juomavettä, söivät ja vääntyivät nukkumaan. He yrittivät kyllä aluksi vuoron päältä valvoa tulta hoitaakseen, mutta pian nukkuivat uupuneet miehet kaikki lämmittävän nuotion ääreen.

Kun kylmän väreet vihdoin herättivät Matin, oli taas pimeä ja honka kärysi hiiltyneenä ja sammuvana. Hän herätti nopeasti toverinsa, etteivät he uneensa jähmettyisi, viritti uuden tulen ja verrytti kangistuneita jäseniään. Ja he rupesivat nyt levähtäneinä miehinä tyyneesti asemataan aprikoimaan. Missä he olivat, se oli ensimmäinen ja vaikein kysymys.

— Olisiko tämä joku Tehinselän saaria, en muista kuitenkaan sieltä tällaista louhikkorantaa, puheli Leinonen harvakseen. — Vai olisiko jouduttu Judinsalon riutoille saakka?

— Taikka miksei Karilanmaan rannikolle, Asikkalan ulkolaidoille, virkkoi eräs sysmäläisistä. — Aivan yhtä mahdollista on sekin.

— Miten siitä nyt selon otamme tässä pimeässä?

— Niin, onko nyt ilta vai aamu? Kun näkisi edes, mistä päin päivä valkenee.

— Aamua tämä on, sen tunnen luissani, vakuutti Matti, — toinen aamu jo siitä, kun Padasjoelta lähdettiin. Kyllä on nyt Koskipää ehtinyt tehdä puhdasta Karmalan kylästä, ei sinne enää paljo kannata palata!

Raskasta se oli todeta, mutta sinne palaamaan paloi kuitenkin kaikkien mieli. Ja sitä varten oli seudusta ja suunnasta heti selko otettava. Leinonen virkkoi tuokion kuluttua päättävästi:

— Minä lähden hiihtämään tästä oikealle rantaa pitkin, tulkoon ken tahtoo mukaani, — tottapa me jonkun tuntopaikan löydämme ennemmin tai myöhemmin.

— Ja minä hiihdän vasemmalle, tarjoutui Erkki Pentinpoika. — Jos tämä saari on, niin kai me vastakkain tulemme.

— Oikein, myönsi Matti, lähtekää pari miestä sitäkin suuntaa tutkimaan. — Ja toiset lepäilevät tässä ja hoitavat nuotiota, tänne kaikin palataan…

Kauan viipyivät tiedustajat poissa. Harmajana valkeni aamu ja iltahämärään asti kului lyhyt talvipäivä, joka nuotiolla odottavista tuntui toivottoman pitkältä, eikä elämän liikettä kuulunut. Vihdoin palasi Leinonen tovereineen ja toi tiedon, että hiihtäjät olivat tuiskussa joutuneet kauas pohjoiseen, aina Jämsän edustaisen Tiirinselän laitaan, jonka muutamaan ulkosaareen näin lopulta oli osuttu. Jämsäläisten kalasaunasta, jossa miehet olivat Erkki Pentinpojan tavanneet, olivat he saaren tunteneet. Erkki oli vielä poikennut lisätietoja saamaan läheisen mantereen rannalta, jonka he olivat salmen takaa nähneet kuumottavan, mutta oli hän luvannut pian palata.

— Siis on meillä täältä Sysikorven Karmalaan melkein sama matka kuin Padasjoelta, totesi eräs retkeläisistä synkästi. — Eipä ole retki paljo edistynyt, vaikka kaksi päivää on kovasti taivalta tehty.

— Ei, myönsi Matti. — Kannattipa meidän tosiaan lähteä Padasjoelta yön selkään! Olisi yhtä hyvin voitu siellä odotella Ivar Tavastia ja tapella häntä vastaan kuin nyt tuiskua vastaan.

— Tuskin olisi ottanut kovemmalle sielläkään… Nuori pappi kuunteli raskain mielin näitä kohtalotoveriensa puheita, jotka hänelle lopullisesti todistivat heidän yrityksensä turhaan rauenneen. Vihdoin hän kysyi:

— Entä nyt, mihin täältä painumme?

— Vieläkö jaksat hiihtää? kysyi Matti vastaan.

— Jaksan taas, vakuutti Mikko.

— Silloin ponnistamme sittenkin vielä selkien yli Karmalaa kohti.
Itärannalle päästyämme emme enää eksy.

— Niin, pyritään sinne, kehoitteli Mikko hartaasti. — Ehkä ehdimme sittenkin ajoissa, niinhän, Matti?

Niin suurta hätää ja avuttomuutta oli siinä nuoren papin viimeisessä kysymyksessä, ettei Matti hennonut olla häntä pienellä toivolla rohkaisematta:

— Ehkäpä lumimyrsky on hidastanut Koskipäänkin ja hänen huoviensa kulkua. Mutta kuinka tahansa, käytävä meidän on katsomassa, vieläkö siellä koti on. Kun palaisi se Erkki…!

Kauan hän viipyi, tuskallisen kauan, sietämättömäksi kävi odotus taipaleelle ikävöiville miehille. Pimeäksi vaihtui taas illan hämärä, yön tähdet tuikkivat taivaalla; ilma oli näet vihdoinkin tyyntynyt ja seestynyt kirkkaaksi pikku pakkaseksi. Sydänyöllä kuulivat kärsimättöminä odottavat miehet viimeinkin suksien sohinan rantanäreiköstä ja ikävöidyt hiihtäjät palasivat. Mutta he eivät palanneetkaan kahden, niinkuin olivat lähteneet, tulijoita oli nyt neljä miestä.

— Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin saapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.

— Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, — Padasjoelta hiihtävät hekin.

— Mistä ne löysitte?

— Mantereen rannalta, kertoi Erkki. — Hiihdimme sinne rantatielle asti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri pohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme, sitten jo tunsimme ja yhdyimme…

Jo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat laukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty. Viimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt jännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.

Padasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä. Aamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin parveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen… Niin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa lumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja niillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan… Minkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka Martti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon kinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian Nyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta eipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.

— Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä toiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. — Näin kertoivat pakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. — Mutta pianpa he huomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan hätäillyt hyökkäämään … meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä tasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä taajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot, niille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset hieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta…

— Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.
— Sen jo arvasin miesten mielialasta.

— Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet antamaan pois aseensa… Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan lähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat…

— Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. — Entä Martti
Vilpunpoika?

— Hän kyllä tahtoi jatkaa taistelua, kehotteli kiivaasti, mutta hänestä ei kai enää välitetty, kertoivat miehet hiukan epävarmasti. — Emme olleet enää sitä menoa näkemässä, mutta surkeasti siellä lopulta kävi.

— Aseensa luovuttaneet miehet pistettiin köysiin, niinkö?

— Emme köysiä nähneet… Julmaa se vain oli…

Pakolaiset vaikenivat, heidän näkyi olevan raskasta kertoa noita muistojaan ja vaikeasti heiltä sanat lohkesivat. Toisiinsa he tuijottivat ja loivat sitten katseensa alas.

Erkki, joka jo matkalla oli kuullut pakolaisilta heidän tarinoitaan, auttoi heitä silloin, selittäen heidän puolestaan:

— Nämä miehet eivät olleet enää Nyystölän pihassa silloin, kuin siellä aseet huoveille annettiin, siksi he eivät tarkoin tiedä, mitä siellä tapahtui.

— Olitteko jo aikaisemmin lähteneet karkuun? kysyivät sysmäläiset hiukan halveksuen.

— Emme karanneet, vastasivat miehet harvakseen. — Meidät oli pantu avannosta vettä taloon vetämään, pihakaivon kun peljättiin kuivuvan ja luultiin piirityksen ja taistelun venyvän pitkällisemmäksi. Joen puolelta eivät näet huovit olleet silloin vielä ehtineet Nyystölää saartaa. Olimme jo kaksi kelkallista vesisaaveja pihaan vetäneet ja kolmatta kertaa olimme laskemassa törmän alle, kun huoviparvi kuului karauttavan pellolta siihen joen puolellekin taloa. Jätimme kelkan joenrantaan ja painausimme kiireesti törmän alle kinokseen. Lumituisku oli silloin sakeimmillaan, siihen juuri kinosti törmää vastaan, lumi peitti meidät piankin umpisokkeloon… Siitä sentään jotakin näimme ja kuulimme…

Nuotioon ei oltu enää lisätty puita, sen oli annettu vähitellen sammua. Nyt sammutti Leinonen hiilloksenkin ja nousi suksilleen, — toiset miehet ymmärsivät siitä, että nyt oli taas lähdettävä pitkälle taipaleelle. Otettiin tarkat merkit päivänlaskusta ja taivaan tähdistä ja lähdettiin painumaan itään päin Sysikorven rantaa kohden, — sinne seurasivat nyt Leinosen retkikuntaa siihen äsken liittyneet uudet miehetkin.

Näiden kertomus keskeytyi lähtötouhussa hetkeksi. Mutta kun oli kappale hiihdetty, sinkoili heille taas kysymyksiä edellä ja perästä hiihtäviltä miehiltä ja kauempana olevat keräytyivät heidän rinnalleen hiihtämään, kuullakseen tarkempia kuvauksia Nyystölän taistelun päättymisestä.

— Siellähän oli miehiä viiteensataan, ihmetteli Erkki, — miten ne huovit sellaisen määrän vangikseen ottivat, elleivät talonpoikia köysiin sitoneet?

— Eivät ottaneet vangiksi ketään. Tappoivat … tappoivat kaikki…!

— Taivaan isä — polttivatko miehemme taloon?

— Eivät edes polttaneet, vastasi Laukaan mies melkein kuin vihaisesti, ja hänen äänensä vapisi ja vaipui käheäksi. — Siihen pellolle mestasivat toverimme, teurastivat…

— Satoja miehiä, sehän oli kamalaa…!

— Niin se oli … päätäni pyörryttää sitä muistellessani vieläkin, ja pari kertaa meninkin siellä kinoksessa pökerryksiin nähdessäni tuota julmaa verenvuodatusta, jota toisten uhrien täytyi katsella.

Kertojan ääni kävi nyt taas terävämmäksi, kun hän yksityiskohtaisemmin kuvaili, miten huovit piirittivät talon, miten asettuivat paljastetuin miekoin sen portin eteen kahteen riviin ja laskivat niiden välitse kymmenkunnan miestä kerrallaan kulkemaan ulos pellolle, jossa Ivar-herra lähimpien heitukkainsa ympäröimänä istui ratsujensa seljässä.

— Siinä pellolla niitä sitten listittiin kuin nauriita, kertoi laukaalainen, jonka ääni tarinan jatkuessa koveni karjunnaksi, mikä kaameana kajahti kauas yli aution seljän. — Aina uusi miesrykelmä astui siihen pellolle Nyystölän umpinaisesta pihasta ja kaatui valtaherran eteen pyövelien iskemänä…

— Ja ne olivat meidän miehiä, satoja miehiä…!

— Tuttuja miehiä, oman kylän ja naapurin miehiä tunsin monta, vaikka siitä törmältä pellolle olikin matkaa ja ärjyvä myrsky koko ajan tuprutti lunta.

— Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan kiukussaan.

— Aseettomat miehet! vastasi kertoja. — Joku sentään potki ja ponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin heti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.

— Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?

— Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta monasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki mielemme hypätä esiin ja karjaista…

— Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?

— Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän talot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä teloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta tai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat multimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta silloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät. Mutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen — taisipa palaa silloin Padasjoen kirkonkyläkin.

— Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli
Matti uteliaana.

— Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle. Muistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa, tempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten hiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua rantatielle, — siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.

— Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?

— Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita pelastunutkaan!

Kertoja vaikeni, hänen pingoitettu äänensä olikin jo käynyt vinkuvaksi. Ja äänettömässä hiljaisuudessa hiihtivät nyt toisetkin, kaikki sen kamalan tarinan tärisyttäminä ja valtaamina, jonka he siinä öisellä jäällä olivat kuulleet. Eikä nämä hiihtäjät siinä enää muistaneet omia äskeisiä kärsimyksiään eikä pettymyksiään, eivät omain kyliensäkään kohtaloa, heidät oli sitonut ja turruttanut kokonaan se kauhun kuva, jonka he nyt yön pimeässä selvästi näkivät edessään. He näkivät parhaiden tuttaviensa, äskeisten hiihtotoveriensa, astuvan verestä punoittavalle hangelle kuin teuraat verensä vuodattamaan, ja heitä puistatti sitä ajatellessaan. Siihenkö veriuhriin oli nyt päättynyt erämiesten epätoivoinen yritys, Nyystölässäkö oli pantu täytäntöön se talonpoikain häviö, joka Nokialla oli alkanut? — Kinnas puristi suonenvedontapaisesti sompaista sauvaa ja jalka potki sivakkaa kahta vinhemmin, ikäänkuin olisi pitänyt kiirehtiä noiden kauhun mietteiden alta pois.

Näissä mielialoissa se hiihti Rautalammen nuori pappikin, muistamatta hänkään enää omaa väsymystään tai omia raskaita huoliaan. Hänen oli vaikea ajatella ja uskoa, että koko tuo äsken vielä uljas ja uhmaava eräjoukko, koko harvaan asutun sydänmaan miesväki, oli yhdellä pellolla lyöty lihoiksi, ja hänen täytyi vielä varmuuden vuoksi kysyä Laukaan miehiltä:

— Eihän toki kaikkia retkeläisiä siellä teloitettu?

— Emmehän voineet laskea teloitettujen määrää. Mutta kaikki, joita näimme, tapettiin, eikä siinä sen pitempiä käräjiä pidetty. Yksi ainoa jätettiin henkiin, pappi, meidän kappalainen.

Tämäkään tieto ystävänsä Eero Markunpojan pelastumisesta ei kuitenkaan kirkastanut Mikon mieltä, joka oli syttä synkempi. Hänestä tuntui, että jos hän siellä Nyystölässä olisi ollut, olisi hän tahtonut toisten kanssa kaatua. Ja hänestä tuntui, että hänen olisi siellä pitänyt olla, nyt juuri olisi pitänyt siellä olla, paljo kärsineitä pitäjäläisiään viime ahdistuksessa rohkaistakseen ja sitten sortuakseen heidän kanssaan…

* * * * *

Nopeasti jouduttiin nyt yhtenä sekeisenä yönä selän yli Päijänteen itärannalle. Tätä kotoista rannikkoa hiihdettäessä virkosivat taas mieltä vellomaan kotoisetkin huolet ja ne tehtävät, joita varten partiolaiset olivat Padasjoelta liikkeelle lähteneet. Miehet poikkesivat heti ensimmäisiin rantataloihin kysymään, oliko siellä huovivieraita näkynyt. — Ei ollut näkynyt eikä ollut, kertoivat äsken naapurikylissä käyneet, niissäkään mitään sellaisia kuulunut. Toiveet virkosivat miesten mielissä: ehkä ehditään sittenkin ajoissa perille, ehkä vouti ja Koskipää ovat hekin myöhästyneet taikka ehkä eivät ole uskaltaneet vähällä väellä näin kauas edetä… Ehkä ovat sittenkin ennallaan talot Mustanahon rinteellä…

Mutta toivo petti. Kun miehet, viimeisen niemen katkaistuaan jännittynein mielin olivat kiitäneet yli kotoisen lahden ja nousivat lähimmälle, vanhan Karmalan törmälle, katselivat he oudoksuen entistä tuttua seutua: ei ollut siellä taloa paikoillaan, joku lato vain ja riihipahainen. Lähemmäs hiihtäen näkivät he kiukaanraunioiden töröttävän nietoksesta, — tuli oli tehnyt tehtävänsä Tuomaiden vanhoilla asuinmailla! Isä-Tuomaan vanhempi poika makasi raatona aitta-tiellä. Sen he riiheen kantoivat ja hiihtivät edelleen Leinosen lahtea kohden. Ei noussut savua mistään, lattea oli Leinosen törmäkin. Ei elävää olentoa, ei koiraakaan koko autioilla tanhuvilla. Tiet oli ummessa, tuiskunnut oli vielä vieraitten lähdettyä, — tuskin olisivat miehet ehtineet ajoissa perille, vaikkei lumimyrsky olisi heitä Päijänteelle eksyttänytkään.

— Kävi, kosti, puhui Matti-isäntä yksikantaan uljaan tupansa raunioita kohti hiihtäessään. — Siinä on nyt kotitalo!

— Mutta missä ovat sen eläjät, huokaili Mikko, joka isännän kintereillä hiihti tuskaisena läähättäen ja henkensä hädässä ympärilleen tähyillen.

— Niin, missä, vastaili Matti soinnuttomasti, sauvallaan kinosta kuopaisten. — Eivät ole jälkiäkään jättäneet!

Vesi pyrki kihoamaan silmään miehisen miehen ja hän puraisi hammastaan, niin että leveä leuka narahti.

— Onko vihollinen vienyt talon naiset? hätäili nuori pappi raukealla äänellä.

— Ja poikani! — kun olisi ne edes tänne tappanut, huokaili
Matti-isäntä. — Mutta ei näy vaatteen riepuakaan kinoksessa…

Miehet hiihtivät viipymättä tuskissaan tiedustelemaan naapurikylään, mutta se oli niinikään autio, ja siitä kolmanteen, jossa vielä joku talorähjä oli polttamatta, ja siellä he vihdoin tapasivat tuhoa ja hävitystä ruikuttavia naisia. Kaksi päivää sitten, kertoivat naiset, oli huoviparvi ratsastanut etelästä päin, tullut Sysmän rannalle tuimalla tuiskusäällä. Se näkyy ensiksi poikenneen Karmalan kylään, vanhasta emätalosta oli ensiksi tuli hohtanut, sitten Leinosen lahdesta. Sieltä oli huovijoukko edennyt näihin kyliin, mutta paljon laajemmalta ei se tällä kertaa näytä Sysmän pitäjää ryöstäneen.

— Tässä olivat huovit yötä, joivat ja reuhasivat ja uhkasivat henkeämme, kertoivat vielä vapisevat naiset. — Mutta aamulla kahluuttivat he hevosensa takaisin valtatielle ja sinne mihin lienevät huvenneet.

— Oliko Koskipää joukossa?

— Oli Sipi-herra ja vouti oli, — kaikki aitat he ryöstivät puhtaiksi ja uhkasivat taas pian tulla uudelleen…

— Oliko heillä ketään vankeja matkassaan?

— Ei meillä näkynyt, mutta toisia huoveja majaili toisissa taloissa. — Meiltä tappoivat vanhan isännän, kun se ainoaa hevostaan koetti pelastaa, muita miehiä ei ollutkaan kotosalla, toisissa taloissa kuuluvat naisiakin tappaneen, jos ei missä aittoja heti avattu.

— Ettekö tiedä, minne Karmalan ja meidän väet ovat joutuneet? — niin iski Matti vihdoinkin sydämensä pääkysymykseen, joka samalla tavalla koko ajan paloi Mikonkin huulilla.

— Emme tiedä mitään, vastasivat nyyhkyttävät naiset. — Emme ole liikkuneet täältä mihinkään eikä ketään ole kylässämme käynyt, sittenkuin vainolainen läksi.

— Olisivatko raukat paenneet? Ettekö te yrittäneet pakoon?

— Emme arvanneet paeta, huovit ajoivat yhtäkkiä tuiskun keskeltä pihaan.

Mahdoton oli naapurikylistä saada tietoja Karmalan kotiväen kohtalosta. Kaikki olivat kauhun lyömiä, kuin puolitainnuksiin pökertyneitä. Leinonen kävi tiedustelemassa asiaansa kaukaisemmissakin kylissä, kävipä kirkollakin. Sai siellä tietää, että Koskipään huovit, puolenkymmentä rantakylää poltettuaan, olivat yhtä äkkiä hävinneet omille teilleen kuin olivat tulleetkin; sai tietää muutamain pakolaisnaisten ja lasten vihollisten lähdettyä hakeutuneen poltetuista taloistaan kaukaisempiin kyliin, mutta omasta kotiväestään ei hän saanut mitään tietoja.

Leinonen palasi poltetun talonsa paikalle, jonne myöskin Mikko ja Erkki, toisia kyliä kierreltyään ja niistäkin turhaan Leinosen väkeä tiedusteltuaan, taas saapuivat. Muut Päijänteen yli hiihtäneet miehet olivat hajaantuneet kukin omia kotipaikkojaan katsomaan, olivatko ne poltetut vaiko vielä pystyssä. Kolmisin he siinä siten nyt liikkuivat kaamean autiolla pihalla.

Siellä Matti kaivoi raunioita ja kinosta raunioiden ympärillä, etsien rakkaimpainsa poltettuja luita taikka jäätyneitä ruumiita, eikä hän tiennyt, soisiko hän niitä löytävänsä vai eikö soisi.

— Tahvo poikani … hoki isä väliin itsekseen, kinosta pöyhentäessään.
— Kunpa olisinkin ottanut sinut mukaani … hartaasti sitä pyysit!

Hänen rintaansa raateli raskaimmin nuoren poikansa kohtalo. Hävinnyt oli häneltä topakka, toimelias emäntänsä, hävinnyt armas, iloinen tyttärensä, kadonnut kaikki muu talonväki — kaikki, minkä hyväksi hän oli elänyt ja ponnistanut. Poltettu oli karja omettaan, poltetut olivat aittaan viljat, mikäli niitä ei oltu ryöstetty, — ei ollut Matti-isännällä mitään jäljellä. Täällä hän nyt kaivoi kotinsa raunioita ja tunsi itse itsensä raunioksi. Mutta yksi kipu oli sittenkin kaiken kurjuuden keskellä muita pistävämpi, ja hänen kirvelevästä kurkustaan nousi yhä uudelleen tuo haikea huokaus: — Tahvo, poikani…!

Muutamia sydänyöntunteja nukkuivat miehet Leinosen syrjemmällä olevassa saunassa, ainoassa suojassa, jonka Koskipää oli taloon jättänyt polttamatta, — samassa sannassa, missä Koskipää itse oli talonpoikain pilkkaamana saanut viettää muutaman pitkän päivän. Raskasta oli heidän siellä unestaan herätä — ei ollut miehillä tietoa, mihin olisi ryhdyttävä, mistä päästä alettava elämistä. Palasen eväitään haukattuaan rupesi Matti-isäntä aamun hämärässä taaskin talonsa raunioita toivottomana tutkimaan ja Mikko, jonka sydäntä raateli hänen oma suuri surunsa, kaivoi siinä isännän rinnalla, — mitään jälkiä vainajista eivät he löytäneet. Erkki oli sitävastoin jo aikaisemmin noussut suksilleen ja lähtenyt metsään hiihtämään, jotakin jälkiä etsiäkseen. Aamun valjettua hän sieltä palasi ja virkkoi:

— Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita hakemaan?

— Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka silmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa soinut.

— Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa metsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, — siinä on monia sommanjälkiä.

— Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.
— Ne näin jo eilen ja tunsin…

— Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen viedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. — Olisivatko talon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin turvapaikkaan…?

— Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle, jossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, — mutta eivät meidän naiset olisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat kerinneetkin.

— Eipä tiedä, intti Erkki yhä, — siellä näkyvät ladulla koirankin jäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt…

Jo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen uuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:

— Tunsiko joku talonväestä sen oikotien…?

— On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät olisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?

— He ehkä pelkäsivät tuhon ajavan heitä takaa sinnekin. Matti ei enää väitellyt. Hän istahti kiukaanraunioille, pyyhkäisi siinä hikeä otsaltaan ja jäi siihen kuin kangistuneena miettimään. Äsken kirkolla käydessään oli hän kuullut sellaisen uutisen, että erämailta oli joku aika sitten tullut uusi partiojoukko, mutta että se oli täältä painunut Savoon päin, jonka kautta se kuuluu aikoneen samota Viipuriin… Hänessä oli jo silloin virinnyt ajatus lähteä sitä joukkoa seuraamaan, siihen yhtyäkseen ja siinä taistellakseen ja kaatuakseen, — eihän hänestä kuitenkaan ollut enää uuden elämän alkajaksi. Nyt hän siinä mietiskeli yhdistää Erkin hataran toivon omaan epätoivoiseen suunnitelmaansa. Hetken kuluttua hän nousi ja laski kinokseen pystyttämänsä sukset maahan.

— Ka, lähdetään siis hiihtämään salolle. Ei ole minulla suuria toiveita löytää sieltä väkeäni. Mutta yksi menneen kaikki!

Ja Mikon puoleen kääntyen virkkoi hän:

— Pappi, tuletko mukaan vielä tälle salohiihdolle? Siitä voi tulla pitkä hiihto!

— Tulen mukaan, — minnekäs minä muualle yksin lähtisin, vastasi nuori pappi avuttomasti. Hän seisoi kuin turtana siinä kinoksessa, tarttui kuin hukkuva jokaiseen pilkistävään toivoon, hän ei voinut vielä ajatella loppuun asti sitä synkkää ajatusta, että hänen kirkassilmä tyttönsä oli vainolaisen ryöstämä ja hänen nuori onnensa tuhottu. — Eihän ole minulla enää muuta tehtävää kuin koettaa etsiä morsiameni … eikä ole enää muusta väliäkään…