XII.
METSÄKYLÄSSÄ.
Tahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja sisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun päivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi matkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran ennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta 15-vuotias, talon ainoa mies.
Hänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon tulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin. Rihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta nähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli samassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, — monesti oli tänä talvena Leinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen kostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt vesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä oli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet selvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli suin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut konttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille kaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa rihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde takaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään oivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, — siellä se nyt paloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.
Sitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten kostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan hiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä herranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne hän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan taival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin kuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät. Vaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei enää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon oli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut pysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli sentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan sukulaiskylään.
Hämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat kertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman Eskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan peräämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän täytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille pakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja keräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään vankinapito — kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät vähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista yrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.
— Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan vastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla ei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko joulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.
— Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. — Siellähän ne ovat talonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. — Vai vieläkö teillä täällä huoveja elätetään?
— Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun sinne, selitti metsäkylän isäntä. — Sitäköhän se tiesi, kun he niin suinpäin läksivät?
— Sitäpä tietenkin…
— Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja polttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?
— Miten lie kiertänyt Päijännettä, — tulipahan vain! Talon poltti, karjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat… Ja kuka sen tietää, mitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut… — Leinosen emäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. — Viikkokausiin ei meillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei sittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö hengissäkään enää!
— Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan, ihmettelivät kylän miehet vieläkin. — Hätäähän se tosin meillekin teki tuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen tuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole käynyt nostattamassa.
Melkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen asukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty metsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä syrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt Hollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän salon halki vievää »piispan ratsutietä» enää usein tarvittu. Siihen Vahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista toistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen uudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle metsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka asukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä elettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta erilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja harvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan. Siten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka tänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä tiedetty mitään.
Siellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset, mutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein puhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:
— Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?
— Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa alakuloisesti.
Mutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:
— Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne herrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!
— En saa rauhaa, huokasi järkytetty emäntä ja Elisa säesti häntä pahanenteisesti:
— Ja jos huovit saapuvat, polttavat he varmasti tämänkin kylän…
Silloin urahti ukko, jonka vanhat intohimoiset eräveret kihosivat, uhkaavasti:
— Mutta täälläpä ovat miehet kotosalla, kyllä me sen kokoisen huovijoukon vastaamme, joka voudilla kuuluu olleen. Haetaanpa esiin vanhat aseet, joita ennen eräjärvillä käytettiin, ja pannaan pojat vuorotellen salotielle vahtimaan. Siellä pyytäkööt riistaa ja lennättäkööt kylään sanan, jos pahoja vieraita olisi tulossa.
Siitä pojat innostuivat, Leinosen Tahvo oli ensimmäinen vahtihiihtoon lähtemään. Ja samalla heräili sotainen sisu Juuritaipaleen miehisissäkin miehissä; he hioivat esi-isiensä vanhat väkimiekat ja kehuivat, että: tulkoot! Niin rauhoittui vihdoin pakolaistenkin levoton mieli ja kenenkään häiritsemättä he jäivät elämään yksinäisessä metsäkylässä.
Mutta jo muutamain päiväin perästä porhalsivat vahdissa olleet pojat kylään kertoen, että melkoinen miesjoukko todellakin on tulossa Vahvajärvelle päin. Mutta siinä joukossa ei ole vankeja eikä huoveja, siinä on vain talonpoikaisia miehiä. Näitä tulokkaita vastaan hiihtivät nyt kylän miehiset miehet, tulokkaiden aikeista selkoa ottamaan, ja pian oltiinkin selvillä, että hiihtäjät ovat Rautalammen erämailta Sysmän kautta saapuvia talonpoikia, jotka kulkevat »nuijamiesten» yhteisillä asioilla. Siis ystäviä, auttajia, — ja niitä olikin koko satainen parvi. Heidät saatettiin kesävieraina parhaisiin taloihin ja akat pantiin heille kiireellä saunoja lämmittämään.
— Mutta mitä te tänne salolle kuljette, kyseli Esko-äijä tulokkailta uteliaana. — Minne täältä?
— Savoon, vastasivat keihäsmiehet korskeasti. — Se on nyt saatava
Savon kansakin nousemaan!
— Ja Savosta edelleen minne tahansa, jatkoivat toiset. — Meidän matkoilla ei ole määrää!
Nyt karisi viimeinenkin uneliaisuus Vahvajärven salokylästä ja kaikki arkityöt keskeytyivät. Sotatielle sonnustetut miehet majoitettiin joka taloon ja siellä ne pitkinä puhteina kertoivat suurista aikeistaan ja kuljetun taipaleensa kuulumisista. He olivat jo toinen Rautalammen erämailta keräytynyt joukko, jonka Pohjanmaalta saapuneet hiihtäjät olivat panneet liikkeelle uusia, suuria tehtäviä varten. Oli vihdoinkin haettava se entisen kuninkaan lempeämielinen poika ja huudettava hänet kuninkaaksi… Tällä joukolla ei ollut vielä tietoa Nokian eikä Padasjoen tapahtumista, se liikkui edelleen uhkeissa voiton huumeissa, kuvitellen, että pian on rautamarski saarrettu Turkuun, ja se viritteli siten elämänintoa ja virkeyttä myöskin metsäkylän verkkaisiin mieliin.
— Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään hiukan epäuskoisesti.
— Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön sinne!
— Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.
— Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset…
Eiväthän sydänmaanmiehet osanneet kauemmin epäillä näitä tietoja, joita itse mukana olleet heille kertoivat — pari pohjalaistakin kulki näet rautalampelaisten matkassa — ja jotka niin hyvin sointuivat heidän omien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti pienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen toimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon tulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli samanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan Savonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä partioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne Savilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan rovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä marskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko lepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää. Aivan häiritsemättä ei tämä »nuijajoukko» kuitenkaan saanut salokylässä pyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä huovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä sikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan. Täällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet pitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän jälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen metsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä salamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.
— Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen emäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti koko ruumiinsa vavahtaessa:
— Siinä Koskipää, — äiti, minä pelkään, paetkaamme!
Mutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle pakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa turvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen. He tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:
— Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse täältä pieksämättä selviä.
— Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin alasimelle!
— Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!
Nuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta saapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon peräytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien, huoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat väsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden ja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa vihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä »silppuja». Ja jännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat talonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen tuiskuna esiin tuurat ojossa.
Jo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko syöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja kähinää, — kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi hyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien hypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet vielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä naisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:
— Vainolainen on kylässä…!
— Huovijoukko ryntää Savon tieltä… Tulkaa apuun, miehet!
Joka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia pakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, — toiset juoksivat henkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että mikä nyt eteen, minne on paettava…
Hölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet, ryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.
— Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä pyydystävät…!
— Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen…
Juuri kun me luulimme heidät kiertäneemme…
— Pirullinen juoni, — Koskipään keksimä…!
Yhä kuului tappelun nujakkaa syvemmältä näreiköstä ja kylästä kajahti edelleen peljästyneiden naisten parkumista. Juuri ryntäysvauhdissa olleet ja siitä äkkiä pysähdytetyt talonpojat eivät tienneet minne päin kääntyä, mitä tehdä, eikä sitä tienneet heidän johtajansakaan, — hepä nyt tunsivat itse olevansa pihdeissä, alasimen ja vasaran välissä! Hitto soikoon! Kylän laidasta vilahti todella jo ratsastavia huoveja, pian niitä tuli useampiakin näkyville ja ennen pitkää karahutti kokonainen ratsujoukko sieltä myötämaata neuvottomia suksimiehiä kohti.
— Nyt ollaan nuotassa, minne nyt? kyselivät hölmistyneet miehet.
— Alas jäälle, yhdytään siellä…!
Niin komensivat vihdoinkin joukon johtajat, hekin yhä hölmistyneinä. Jäällä, paksussa lumessa, eivät huovien hevoset toki voi rynnätä, sen he oivalsivat, ja siellä aikoivat he neuvotella, mitä olisi tehtävä.
Pari suksimiestä ehtivät huovit siepata siinä tiellä näreikön laidassa, muut poikkesivat kiireesti tieltä ja pakenivat järven hämärälle selälle. Sielläkin uskalsivat he vasta kotvasen hiihdon jälkeen pysähtyä taakseen katsomaan. Huovijoukko oli jäänyt tielle, se ei ollut takaa-ajoa yrittänytkään… Siinä viipyivät ryttärit hetkisen, ja näkyivät sitten palaavan kylään, kai sitä polttaakseen. Oliko tuo joukko jo näreikössä yhtynyt Hämeen tiellä hyökkääviin huoveihin, sitä eivät talonpojat voineet pimeän päässä nähdä, he seisoivat siinä vain läähättäen, kiroillen ja riidellen, — ja vahvajärveläiset odottivat joka hetki näkevänsä tulen taloistaan leimahtavan…
Mutta ei leimahtanut tulikaan. Miehet pitivät nyt pitkää neuvottelua, jossa ei kumminkaan päästy yksimielisyyteen, ja lähtivät vihdoin varoskellen ja verkalleen sekä usein pysähdellen hiihtämään rantaa kohti takaisin. Siellä tuli heitä vastaan pienin parvin niitä heidän tovereitaan, jotka olivat tehneet kiertoliikkeen huovijoukon selän taa ja näreikössä näitä ryttäreitä vastaan tapelleet. Nämä miehet tulivat vastaan vihaisina ja syyttelevinä, kysellen tiukasti, miksi pääjoukko oli heidät jättänyt pulaan, yksin tappelemaan Koskipään huoveja vastaan, — mitä se oli säikähtänyt, ja miksi se oli raukkamaisesti paennut…
Saatiin siinä nyt kotvasen selitellä molemmin puolin, ennenkuin kumpikin talonpoikaisryhmä toisensa ymmärsi ja ennenkuin päästiin selvyyteen, mitä siinä puolipimeässä näreikössä oikein oli tapahtunut.
— Sipin huovit pääsivät siis yhtymään noihin kylän takaa kiertäjiin? kysyivät kylänlaidassa kytänneet miehet.
— Eivätkä päässeet, he pakenivat omille jälilleen … vastasivat siihen näreikössä tapelleet miehet aivan koppavasti. — Teidän huutonne kuullessaan he kiireellä käänsivät hevosensa ympäri ja karauttivat sapelit ojossa meitä vastaan, kuin jos tuli olisi ollut hevosten hännän alla…
— Ja te väistitte…
— Tapeltiinhan siinä … kuulitte kai sen … pari miestä kaatuikin meiltä haavoittuneina, — mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen, kun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme ryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin tiellä…
— Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?
— Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen katsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan kuin teiriparven…
— Hm… Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko, jonka me näimme? — Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain johtajat päästä selville.
— Ei pitäisi olla…
Varovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas yhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana kuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa sellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain' saadaan selville, missä niitä on…
Kylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri kohdista törmälle nousten, siihen palasi, — oli kuin nukkuva kylä. Talot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut missään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin tai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun näkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo talolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään. Muutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä viety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta navetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet ryöstämättä, — heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta häviötä ei näyttänyt tapahtuneen.
Muutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet pirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä, parkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit olivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet hevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa selkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Tiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä niitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen ottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.
— Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet johtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen ympärille tarinoimaan. — Näkivät meitä olevan isomman joukon…
— Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat toiset, näin johtajiaan moitiskellen…
— Olisi pitänyt … mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä kylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin…?
— Mene tiedä … vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin yhdessä hyökännevät…
— Niin, vara on nyt pidettävä…
Se yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle, mutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne naiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet vielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan perimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin paljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat säikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti, melkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä, vaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen vavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.
* * * * *
Arkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa huovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin herkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli ollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta talossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja itku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten matkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen äitiään ja sisartaan, — niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset olivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia heti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta pakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan hakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään pyörällä, — hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli uhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.
— Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään tuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli Esko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. — Mutta kyllä ne sieltä sentään palaavat.
Mutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin isäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä suksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman laajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai olisiko … olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari rautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät vankinsa…? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta, näkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi rautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien lähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet ulos pistäytyäkään… Tahvo oli menehtymäisillään surusta.
Viimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä kylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet, Matti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla toiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä, usein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa kuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen todellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla mielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet suoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt omaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä naistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli tapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta huovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet, mutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei ollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä lohdutusta…
— Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet heidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään muuta mahdollisuutta ajatella.
— Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli peräti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä oli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan suksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.
— Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen ativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta lohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.
Mutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia mietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen kohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta. Hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto ja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut oli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen enää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne vain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu. Mutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä rangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin pettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi, ja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se rangaistuksen ja kärsimysten kalkki…
Iltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran oli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa tapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta isänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän riemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan silmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret pääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen elämän ja toiminnan halua.
— Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä pidellen, — yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan vainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin…
— Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. — Ei ne naiset ole maan rakoon painuneet.
— Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas
Esko-isännän puoleen kääntyen.
— Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties ne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on niin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin liian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut Savoon päin — sinnekö lienevätkin olleet matkalla.
— Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. — Näimme siellä heidän nuotiopaikkansa…
— Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat rautalampelaiset. — Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.
— Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli käynyt malttamattomaksi. — Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa miesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!
— Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.
Pidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten retkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään Suur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti sydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat olevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa noloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti samoamaan huovien jäljille.
Heidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta miestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä, sekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli hankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja erämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki Pentinpoika piteli ohjaksia.