XIII.
PAKOSAUNAAN.
Se Savon tieltä Vahvajärven kylään tuiskahtanut huovijoukko, joka ajoi kylänväet sieltä metsiin pakenemaan ja muutti talonpoikaisten asemiesten jo varman voiton tappioksi, se ei ollutkaan mikään sysmäläisen Koskipään ratsuväen kierto-osasto, niinkuin kyläläiset uskoivat, vaan Suur-Savosta sinne poikennut erityinen ratsuosasto, sama, joka muutamia päiviä sitten oli Juhana Martinpojan johdolla lähtenyt Savonlinnasta Mikkelin pitäjää rauhoittamaan. Tämä huovijoukko ei ollut vielä matkallaan tavannut sanottavaa vastarintaa. Talonpoikaisjoukkoja oli kyllä jo liikkeellä Suur-Savossa, mutta ne väistivät vielä harvalukuistakin säännöllistä sotaväkeä ja häärivät sivukylissä. Mikkelin kirkolla, josta kansannostattajat jo olivat häipyneet, sai Juhana kuulla, että pahan varsinainen itu, Rautalammelta tullut kapinaväki, majaili vielä sikäläisestä kirkonkylästä pari, kolme peninkulmaa länteen olevassa metsäkylässä, mistä se yhä lähetteli partiojoukkoja savolaisia aseisiin yllyttämään. Juhana päätti silloin tehdä rohkean äkkirynnäkön tuota erämaan suksiväkeä vastaan, vaikka se kyllä kuvattiinkin hänen omaa osastoaan paljoa suuremmaksi, ottaa selon sen hommista ja jos mahdollista hajoittaa koko tuon ydinjoukon. Koskipään rangaistusretkikunnasta hän ei tiennyt mitään vielä kylään hyökätessään, eipä edes hajoittaessaan hätäytyneet suksimiehet näreikön rinnassa. Hän sai tuosta toisesta huovijoukosta, joka silloin jo oli paennut takaisin länteen päin, tiedon vasta kylään palattuaan ja siellä vankejaan kuulusteltuaan.
Kotvasen hän vain kylässä viipyi miehiään ja hevosiaan lepuutellen, sillä hän kohta oivalsi, että jos nuo paljo monilukuisemmat talonpojat, hänen hyökkäyksensä aiheuttamasta ensi typerryksestä toinnuttuaan, ryhtyisivät häntä saartamaan ja ahdistamaan, hän pienine joukkoineen pian olisi satimessa. Retkensä päätarkoituksen hän arveli saavuttaneensa, kun oli talonpoikiin ajanut asianmukaisen pelon, eikä hän, Götrik Fincken neuvoa totellen, sallinut miestensä polttaakaan kylää, jonka oma väki näkyi pysyneen rauhallisena. Syödäkseen ja eväikseen saivat huovit ottaa taloista, minkä vatsaansa ja satulalaukkuihinsa mahduttivat, ja iloisen iltahetken nämä pitkän matkan miehet nyt mässäsivätkin miltei autioiksi jätetyissä taloissa.
Mutta suureksi ihmeekseen löysi ratsujoukon päällikkö, näreikköön tekemästään hyökkäyksestä kylään palattuaan ja ajettuaan sen suurimpaan taloon, siellä tuttua väkeä, sukulaisväkeä, — Leinosen naiset. Nämä eivät olleetkaan muun väen mukana paenneet metsään, eivät ehtineet, toiset olivat heidän suksensa siepanneet. Suuressa hädässään piilottuivat he silloin, ratsujoukon jo kylään rynnätessä, heiniin navetan parvelle ja sieltä seinänraosta Elisa henki kurkussa katseli, kuinka huovit ajoivat tietä myöten ohi. Silloin hän yhtäkkiä tunsi joukon johtajan Juhana Martinpojaksi, sulhonsa veljeksi, joka syksyllä oli heillä vieraillut. Hän ei uskonut silmiään, vaan veti äitinsäkin raolle; tämäkin tunsi heti Juhanan reippaan ryhdin ja avonaiset, iloiset kasvot. Miten hän tänne oli huoveineen joutunut, sitä eivät hätääntyneet naiset ymmärtäneet, mutta heidän tuskanraatelemissa sydämissään virisi sukulaismiehen nähtyään toivo, että kyllä Juhana heitä toki puolustaa, jos Sipi käy liian julkeaksi ja julmaksi. Ja kun Juhana puolenkymmenen ratsumiehen kanssa kotvan kuluttua ajoi takaisin Esko-isännän autioon pihaan ja siinä taloksi kävi, laskeusivat he rohkeasti lymypaikastaan tuttavaansa tervehtimään.
— Miten te olette Karmalan rannalta tänne joutuneet…?
— Mistä ja minne sinä sotamiehinesi kuljet?
— Vai on talonne poltettu, — mitä tiedätte Matista ja Mikosta?
— Onko Koskipää kylässä? Tuleeko hän takaisin?
Tällaiset kysymykset sinkoilivat nyt vastakkain ja nopeasti niihin vastattiin. Mutta varsinkin kohdistuivat pakolaisnaisten huolenalaiset kysymykset tuohon viimemainittuun, heitä kammottavaan mahdollisuuteen, eivätkä he heti ymmärtäneet tai uskoneet, kun ei Juhana sanonut tietäneensä mitään Koskipäästä eikä hänen huoveistaan, ennenkuin äsken juuri vangeiltaan hämmästyksekseen kuuli ja ymmärsi, että Hämeenlinnan ja Savonlinnan partioivat huovijoukot sattumalta olivat joutuneet aivan lähelle toisiaan, olleet miltei yhtymäisillään, pienessä, sakeimman sydänmaan korpikylässä. Eikä hän voinut tuskittelevia naisia täysin rauhoittaa, päinvastoin hänkin piti mahdollisena, että Koskipään joukko, jos se oli saanut tilanteesta selon, piankin palaisi kylään takaisin. Juhana pani pari miestään seuraamaan kappaleen matkaa Koskipään jälkiä, sillaikaa kuin toiset huovit taloissa lepäilivät ja söivät. Nämä palasivat mitään ratsuväkeä tapaamatta, mutta kertoivat sen sijaan talonpoikaisjoukon taas lähenevän jäältä. Siitä Juhana ymmärsi, ettei hänen joukkonsa ollut mahdollista enää hetkeäkään viipyä kylässä, vaan rupesi hän kohta hankkimaan kiireistä lähtöä sieltä. Mutta silloin hätäysivät Eskon tuvassa naiset, jotka tällävälin siellä olivat kantaneet huoveille ruokaa ja juomaa, entistä pahemmin, ja varsinkin Elisa kävi pyytelemään:
— Älä jätä meitä tänne Koskipään kostolle alttiiksi, hän palaa varmasti takaisin!
— Mutta ovathan täällä sentään miehet aseissa kylää ja teitä puolustaakseen, vastaili Juhana.
— Hekin lähtevät ehkä pian ja me jäämme avuttomiksi. Ota meidät mukaasi, Juhana, vie johonkin turvapaikkaan…
— Mukaani, nauroi huovipäällikkö, oudoksuen koko sitä ajatusta, — Ja mihinkä teidät veisin, kaikkiallahan riehuu sota…?
— Oih, me menehdymme levottomuuteemme, voihki Elisa edelleen sydäntäsärkevästi, ja hänen äitinsä oli yhtä hätäinen. — Kätke meidät johonkin…
— Kätke nyt tässä…!
Huovit olivat sillävälin jo poistuneet tuvasta ja keräytyivät tielle, siellä hevostensa selkään nousten. Juhana oli todellakin neuvoton. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin noiden sukulaisraukkain hyväksi, — tiesihän hän sitäpaitsi, että hänen veljensä mieli omakseen korjata tuon hennon, nyt levottomuuden raateleman tytön. Hän seisoi tuvan lattialla naisten edessä miestensä jo sieltä poistuttua eikä tiennyt mitä tehdä, — hänenkin olisi ollut kiireellä riennettävä satulaan… Silloin hänen hilpeä, seikkaileva luonteensa taas sai hänessä ylivallan. Äkkiä hän antoi pihalla odottavalle alapäällikölleen käskyn johtaa joukon kylästä pois, luvaten itse heti karauttaa perästä — vähän sotasaalista piti muka saada hänenkin! Käski sitten naisten pukeutua matkaturkkeihinsa ja hakea esille ruokavaroja. Itse valjasti hän pihalla tallista ottamansa hevosen, sälytti rekeen jauhopussin ja kuivatun lehmänreiden ja mitä muuta kiireessä löysi, pisti mukaan kirveen ja muutamat suksetkin ja raanuja mitä käteen sattui, ja komensi naiset istumaan rekeen.
— Minne nyt viet meidät, ihmetteli emäntä, toki hyvillään kun edes johonkin paettiin.
— On tiedossani kätköpaikka, jos todella täältä pakoon pyritte?
— Pyrimme varmasti, vakuutti Elisa, jo reessä istuen.
— No ota sitten ohjakset ja aja…!
Näin tämä pieni matkue lähti yöpimeässä Juuritaipaleelta huovijoukon jäljestä painumaan Savon tielle, naiset ajaen edellä, Juhana perästä ratsastaen. Ajoivat niin peninkulman, toista, kuullen huovijoukon yhä hoilaavan edellään. Mutta kun huovit vihdoin pysähtyivät ja tekivät metsässä nuotion tienposkeen, siinä yösydämen nukkuakseen rakotulen ääressä, silloin kehoitti Juhana naisia nousemaan suksilleen, purki eväät reestä, ajoi molemmat hevoset huovien leiriin ja palasi itse suksilla naisten luo, joita hän, eväitä selässään kantaen, lähti salolle opastamaan. Hän oli monesti matkannut tämän metsätaipaleen ja tunsi sen mutkat. Viime syksynä oli hän Erkki Pentinpojan kanssa tätä kautta kulkiessaan ja tieltä vähän eksyttyään sattumalta tavannut tällä salolla hyvin kätketyn, vanhan piilopirtin — arvatenkin entisten heimojenvälisten viha-aikain eräretkien jäljiltä. Siinä he olivat Erkin kanssa yötä viettäneet ja sinne hän nyt oli päättänyt kätkeä hätäytyneet naiset. Se oli hänestä itsestään vieläkin hurja tuuma, johon hän asiatta, pakotta antautui, eikä hän ollut varma, eikö naisten sittenkin olisi ollut parempi jäädä kylään. Mutta kun se tyttö niin kauniisti pyysi … hänen silmänsä olivat niin rukoilevasti säteilleet kyyneleitten takaa… Ja olihan se Mikon morsian…
Kallion rotkossa, kuusten siimeksessä, oli matala, ränstynyt saunapahanen. Mutta kiuas oli siinä sentään kunnossa ja ovi tukottavissa, — hätätilassa siinä pakolainen saattoi elää. Juhana haki kuivia oksia, sytytti tulen ja nosti sisään eväät.
— Tänne ei Koskipää osaa, — tuisku peittää pian suksenladutkin —, osannevatko tänne Vahvajärven miehetkään. Täällä voitte olla turvassa ja maata rauhallisina kuin Herran kukkarossa… — Näin puheli Juhana rohkaisevasti, kantaen havuja saunan lattialle. — Mutta iloton tämä on paikka, kontiokin voi korvessa murahdella, tahdotteko tänne jäädä?
Epäillen ja kauhistuneena katseli ison talon emäntä ahdasta, umpinaista saunaröttelöä, sen vinoksi painunutta kattoa ja sen homeisia seiniä, mutta Elisa vastasi varmasti:
— Tänne jäämme!
— Voittehan täältä päästä kylään koska tahdotte, tuossahan teillä on sukset, selitti Juhana rauhoittaen. — Voitte muutaman viikon tässä piiloilla siltä varalta, että Koskipää palaisi Juuritaipaleelle.
— Kiitos, Juhana, täällä kykimme, sopersi tyttö. — Onhan meillä eväitä pariksikin viikoksi.
— Ja pyytäkää rihmoilla riistaa lisäksi. Hyvästi!
Niin jätti Juhana kylästä korjaamansa naiset yksinäiseen pakosaunaan ja kiirehti itse takaisin miestensä nuotiolle. Huovit olivat matkan varrella kylläkin älynneet, mitä hommia heidän hilpeällä päälliköllään taas oli tekeillä, ja lasketelleet siitä pitkin yötaivaitaan karkeaa pilaa. Ja kun Juhana nyt yksin palasi nuotiolle, rämähtivät harvat valveilla olevat miehet ilkkuvaan nauruun:
— Joko sait kylläsi naistesi seurasta? Etkö heitä Suur-Savoon ja
Savonlinnaan asti kuljetakaan, kysyivät tuttavallisimmat soturit.
— Enpä viitsi, — lähetin heidät kylään takaisin, vastasi Juhana hilpeästi naureskellen hänkin.
— Parasta olikin! Mutta hevosen toki pidit?
— Varahevonen on hyvä olemassa…
Muutamaksi tunniksi vääntäytyi ratsumestari Juhana Martinpoikakin havuvuoteelle rakotulen ääreen nukkumaan. Siinä maatessaan miestensä keskellä häntä huvitti öinen seikkailunsa ja hän ihmetteli vieläkin, mitä varten hän, sotaväen päällikkö, oli ryhtynyt talonpoikain naisia kätkemään. Veljensäkö vuoksi, sukulaissäälistäkö? Ehkä, mutta enin kuitenkin Leinosen tytön kirkkaiden silmien vuoksi… Mietiskelipä hän maatessaan sitäkin, mikähän hälinä metsäkylässä nouseekaan, kun sinne väet palaavat ja kun naiset ovatkin kateissa … ei löydy mistään, ryöstetyiksi tietysti luulevat! Ja siihen huvittavaan mielikuvaansa Juhana nukahti…
Mutta jo pienen hetken perästä nousi huovijoukko taas satulaan ajaakseen Mikkelin kirkolle ja sieltä yhtä painoa kapinan kuohuttaman maakunnan halki Savonlinnaan takaisin. Sillä siitä oli Juhana jo tällä retkellään päässyt selville, ettei tätä kansanliikettä Savossakaan tukahduteta eikä rauhoiteta sentään tämänkokoisella huovijoukolla.