XIV.
TAISTELU LESKISEN TALOSSA.
Kun Rautalammen erämaan nuijamiehet saapuivat Suur-Savoon ja sieltä etenivät Juvan pitäjään, kasvoi heidän satainen joukkonsa nopeasti, kylä kylältä, lumivyöryn tavoin niin, että määrä pian tuhanteen laskettiin. Jo oli näet sillävälin tieto talonpoikain yhteisestä yrityksestä huoveja ja herroja vastaan sekä linnaleirin lopettamisesta levinnyt Savossakin kaikkialle, ja sen miehet olivat hekin herkkämielisinä keräytyneet aseellisiin joukkoihin taistellakseen tuon vapautuksen puolesta. Götrik-herra oli kuin olikin väärin arvioinut savolaistensa mielialan: he olivat kyllä suopeita häntä kohtaan, mutta huoveja ja knaappeja he vihasivat. Siksipä nyt esivallan pienimmät edustajat ja ne huovijoukot, joita Savonlinnasta oli lähetetty maakunnan rahvasta kurissa pitämään, saivat nopeasti rientää nousevan rahvaanliikkeen jaloista pois, ja paenneiden, vihattujen knaappien kartanoissa nyt nuijamiehet isännöivät ja pitivät juominkeja. Ja kartanot paloivat, kun he niistä eteenpäin hiihtivät. Talonpojat olivat nyt rautarohkealla mielellä; menestyksestään olivat he varmoja, olivat hurjistuneita ja humaltuneita. Sillä heille oli jo Suur-Savoon saapunut tieto, että Pieksämäen kautta hiihtäneet kansannostattajat olivat saaneet rahvaan sielläpäin miehissä liikkeelle ja että he suurilukuisena joukkona ja nopeasti etenivät Olavin yksinäistä linnaa kohden. Parkunmäellä, parin peninkulman päässä linnasta, oli molempain joukkojen yhdyttävä, — ja sitten…
— Savonlinnaan ja Viipuriin ja sieltä Suomen Turkuun!
— Huovit kuitiksi ja herrain valta kumoon!
Näin matkalla uhmailtiin. Mutta jo Juvan pitäjässä huomattiin, ettei tätä voittoretkeä sentään vaikeuksitta kuljeta. Vastaantulevat hiihtäjät tiesivät kertoa, että Savon herra on vihdoin saanut linnaansa kauan odottamaansa apuväkeä — talonpoikaisjoukon olisi pitänyt porhaltaa sinne aikaisemmin ja tiukemmin. Tuli toisia, jotka kertoivat, että jo Säämingissä oli ollut kuumia otteluita Pieksämäen osaston ja linnan huovien välillä, että talonpojat siellä muutamassa tappelussa jo olivat saaneet selkäänsä ja peräytyneet Joroisiin. Ja samalla osoittautui, ettei yhtyminen tuohon pohjoisesta tulevaan talonpoikaisjoukkoon ollut enää niinkään helppoa — sotaväki oli jo miehittänyt tiet.
Verkkaisesti ja pienemmin joukoin oli senvuoksi Suur-Savosta tulevain talonpoikain nyt pyrittävä eteenpäin, sekä vahdittava tiensuita, etteivät huovit pääsisi selkäpuolelle kiertämään. Näitä huoviparvia oli jo näkynyt, — niillä on paha mielessä!
Eräs noin kuudenkymmenen miehen osasto, jota Sysimäen Leinonen johti, saapui siten muutamana päivänä tammikuun puolivälissä Leskisen taloon, Juvan kirkolta kappaleen etelään päin, odottaakseen siinä toisia ryöstelemään hajaantuneita tai perästä samoavia talonpoikaisparvia. Aikomus oli painaa siitä yhtenä joukkona eteenpäin. Mutta Leskisen isäntä, joka oli talonpoikiin liittynyt ja heidän asioitaan ajoi, varoitti… Leinonen oli pienellä joukollaan ehkä kulkenut jo liiankin pitkälle, linnan sekä jalka- että ratsuväkeä, melkoisia määriä, liikkui aivan lähikylissä. Leinonen jäi kuitenkin sovitulle yhtymäpaikalle, luottaen odottamaansa apuväkeen, — sittenpähän taas kerran tapeltanee, jos ryttäri ryntää, — eihän asema muuten selviä! Hän asetti vartijat eri teille ja lähetti miehiä ryöstäjiä kiirehtimään.
Näiden lähettien ja saapuvain pakolaisten mukana lennähteli taloon nyt monenlaisia sotaviestejä eri tahoilta. Saapui sanoma, että linnan huovit olivat erääseen taloon polttaneet Pieksämäen puolen talonpoikia monta kymmentä. Hammasta purren ja kostoa hautoen tätä kauhunviestiä nyt Leskisessä kuunneltiin. Mutta olivatpa talonpojatkin toisaalla vouteja ja knaappeja kovakouraisesti kurittaneet: hirttäneet parikin pikkuherraa heidän oman talonsa kaivonvinttiin ja sitten sytyttäneet talon… Nämä julmuudet olivat kiihoittaneet ja ärsyttäneet mieliä molemmin puolin vastakkain, miehet olivat Leskisessäkin aivan kuohuksissaan ja lupasivat toisilleen palkkion jokaisen surmatun huovin päästä. Enin vihattuja olivat huovien päälliköt ja knaapit. Niin puhuivat talonpojat erityisellä kiukulla ja kostonhalulla siitäkin huovipäälliköstä, Juhana Martinpojasta, joka äsken oli kiertänyt ja tuhonnut erään partioivan talonpoikaisjoukon.
Leinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun kertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun huovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli vavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä sotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli talonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt mielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen pirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden jalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia masentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen, niin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat verisesti näitä huovien mahtavia hommia … eipä sellaisista vastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä kinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia … uhkasivat pian käydä noita tuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista tukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.
Mutta heti aamun valjetessa lennättivät vartijat sanan, että Juvan kirkolta on tulossa Leskisen taloon päin suuri määrä sotaväkeä, ratsu- ja jalkaväkeä. Leinonen odotti joka hetki apujoukkoaan, mutta kun sitä ei lopultakaan kuulunut, ei hänen enää auttanut muu kuin ruveta puolustautumaan siinä majatalossaan ja sillä väellä, mikä hänellä oli. Hän tukki umpeenrakennetun talon kaikki solat ja portit, varusti jousimiehensä jokaiselle aukolle ampumaan ja kulki ryhmästä ryhmään miehiään rohkaisemassa. Mutta perin vakava oli nyt mieliala illalla vielä remunneiden nuijamiesten joukossa; he käsittivät olevansa pakotetut siinä paikassa joko voittamaan tai kaikki sortumaan, — mitään paon mahdollisuutta ei ollut.
Sen käsitti yksin Mikko-pappikin, joka pihalla liikkui asemiesten joukossa, ja siinä mielialassaan hän ryhtyi pitämään heille aamurukousta. Hän rukoili hartaasti, kutsui Jumalan, kaikkivaltiaan, joka ei saata antaa sorron voittaa eikä sorrettujen menehtyä, pienen miesjoukon avuksi. Hän puhui lämmöllä ja, niinkuin itsekin luuli, vakaumuksella, siinä valjusti valkenevalla, lumisella pihalla, jonne miehet toimistaan lakki kourassa seisahtuivat, hän valoi luottamusta ja lujuutta taisteluun valmistautuviin talonpoikiin, jotka hetken vakavuuden tuntien häntä hartaasti kuuntelivat. Ja hänestä tuntui, rukouksensa lopettaessaan, että hän oli todella saanut vahvistetuksi heidän mielensä ja karaistuksi niissä uskon heidän oikean asiansa voittoon.
— Taistelkaa rohkeasti, taistelkaa sitkeästi, Jumala teitä auttaa, huusi hän lopuksi, ja muuten äänetön piha tuntui kuin kaiun huminana toistavan hänen aamenensa. —
Jo näkyivätkin vihollisten joukot metsänrinnasta ja Mikko siirtyi pihalta, taistelevain jaloista, sisään tupaan, jossa naiset äänettömän, raudanraskaan mielialan vallitessa hiljaa häärivät, ja ryhtyi siellä juoksulaudan raosta syttyvää taistelua seuraamaan. Hänen sydämensä palpatti, kun hän näki huovien taloa kohti karauttavan, hän ei ollut ennen koskaan, vaikka olikin nyt talvikauden kulkenut sotateillä talonpoikain joukossa, ollut ilmitaistelua näkemässä. Ne ryntäävät jo tietä pitkin, ne tuntuvat painavan kaikki alleen… Veri silloin ikäänkuin jähmettyi nuoren papin suonissa, hänen otsaansa kihosi kylmää hikeä… Tässäpä umpinaisessa talossa, josta ei kukaan pääse pakenemaan, taitaa nyt olla hänenkin tuomiopaikkansa, päätteli hän. Sitä mielenrauhaa ja rohkeutta, jota hän oli koettanut vuodattaa taistelevain miesten mieliin, ei hän kuitenkaan tuntenut omassaan, — hänen rukouksensakin oli ollut petosta! Kuinkapa hän olisikaan voinut luottaa voittoon: onnettomuushan seurasi kaikkia hänen askeleitaan, missä hän vain liikkuikin. Onnettomuutta hän tuottaa kaikille, joiden mukana hän kulkee tai joihin hän liittyy: talonpojille, sukulaisilleen, — armaimmalleenkin! Ja se on kaikki, — sen hän taas tunsi —, rangaistusta siitä, että hän tieten tahtoen liikkuu petoksen tiellä, että hän, vaikka rikoksen tiesi rikokseksi, oli ryhtynyt sitä kannattamaan ja siten toisiakin siihen kannustamaan. Noiden henkensä edestä taistelevain talonpoikain laita on toinen … heidänhän ei lopulta auttanut muu kuin ryhtyä asein elämistään puolustamaan. Jos esimerkiksi Matti Leinonen, joka kyllä tajusi talonpoikaisliikkeen kapinaluonteen, olisi siitä pysyttäytynytkin syrjässä, olisi hän näissä myllerryksissä ilmeisesti kuitenkin menettänyt kaikki: talonsa, perheensä, tavaransa, — eiväthän olleet huovit säästäneet hänen kotiinsa jäänyttä Tuomas-naapuriaankaan… Vastakohdat olivat niin kovat ja säälimättömät, niiden yhteentörmäämistä oli mahdoton välttää. Auttamaton kohtalo oli nostanut aseen talonpojan käteen. Matti-isäntä ei sille voinut enempää kuin hallalle tai raekuurolle, joka hävitti hänen peltonsa, hänen oli vain koetettava kamppailla sortumistaan vastaan. Mutta Mikko itse, hän oli antanut itsekkäiden laskelmain viedä itsensä mättäältä mättäälle, vaikka tiesikin alla olevan pohjattoman suon, — hän oli menetellyt epärehellisesti omaa kutsumustaan ja tätä kansaraukkaakin kohtaan, sen kapinaan liittyessään. Siksi on rangaistus hänelle nyt oikeutettu, mutta pitääkö noiden kaikkien talonpoikainkin sen vuoksi menehtyä…!
Perin vaaralliselta, aivan musertavalta, oli näyttänyt se huovien ensi raju hyökkäys, joka Mikon otsalle oli nostanut toivottomuuden kylmän hien. Mutta se ryntäys ei ihme kyllä päässyt sittenkään ulottumaan taloon asti. Tuo musta rintama horjui ja taipui odottamatta talon lähettyville tultuaan ja peräytyi hetken kuluttua, — talonpoikain nuolet olivat iskeneet liian vihaisesti vastaan. Hetkisen Mikkokin helpotuksesta hengähti.
Mutta sotaväki, jota sillävälin yhä suurempi joukko oli astunut metsänrinnasta esiin pellolle, järjestäytyi siinä ja lähti uudelleen, jalkamiehet nyt kirveineen edellä, taloa eri puolilta sen valloittamaan. Nopeasti ja karkeasti karjuen juoksivat nyt kirvesmiehet kentän poikki, — helppohan heidän täytyi olla iskeä mäsäksi Leinosen tilapäiset tokeet ja tunkeutua taloon…! Taas kasvoi ahdistus ja tuska tuota hyökkäystä katselevan nuoren papin sielussa. Ja taas tunsi hän juuri itsensä syypääksi tulossa olevaan onnettomuuteen, tunsi itsensä henkipatoksi, jonka pitäisi uhrautua pelastaakseen ne, jotka hän oli saattanut vaaraan. Hänen olisi nyt juuri pitänyt hyökätä ulos, pitänyt ukkosen äänellä jyristä hyökkääjille ja taltuttaa nuo taistelevat miehet … julistaa heille kaikille kamala erehdys tapahtuneeksi ja tarjoutua sen sovittajaksi. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa eikä uskallusta … olihan hän äskenkin valehdellut, kun toisiin koetti valaa rohkeutta itse sitä tuntematta… Ja samalla hän tajusi, että hänen esiintymisestään, jospa hän uskaltautuisikin ulos kentälle, ei olisi mitään hyötyä. Hänen oli siinä vain katseltava kamalaa verenvuodatusta ja voimattomana odotettava loppusuoritusta…
Mutta taaskaan eivät sotamiehet päässeet portille asti. Etummaiset kompastelivat sen edessä lumeen ja jäljempää juoksevat väistivät nuolisadetta, peräytyivät taas. Olisiko armollinen Jumala sittenkin talonpoikain puolella, hänen rikoksestaan huolimatta…!
Vielä kolmannen ryntäyksen panee sotaväki toimeen Leskisen taloa vastaan. Sen päällikkö, huovien etunenässä ratsastaen, johtaa nyt itse rynnäkköön koko joukkonsa, jota on puoliväliin toistasataa jalka- ja ratsumiestä, karauttaa viivana talon portille asti. Jo paukkuvat porttipalkit, jo rämähtää ryntääjien voitonrääkynä… Mutta silloin itse huovipäällikkö horjuu … hän on saanut nuolen päähänsä … putoo hevosensa selästä. Toiset rientävät häntä pystyyn auttamaan, syntyy sekasorto hyökkääjäin riveissä, jotka tälläkin kertaa lähtevät väistymään. Mutta samassa kuuluu Leinosen voimakas ääni pihalta … hän komentaa sieltä miehensä ulos ajamaan pakenevia takaa ja antamaan heille vauhtia… Huovihevoset kompastelevat jaloissaan huppelehtiviin jalkamiehiin, pakenevia kellahtaa hankeen, talonpojat hyökkäävät kohti, iskevät tuurillaan, vangitsevat kinokseen sotkeutuneita vihollisia…
Talonpojat voittivat, Jumala oli heidän puolellaan. Rohkealla, repäisevällä mielellä he kotvan kuluttua palaavat Leskisen tupaan, ovat taas reippaalla, ylimielisellä tuulella, kehuvat tekoaan ja uhkaavat antaa vastakin linnan väelle samanlaista kyytiä. Vai taloon yrittivät ryttärit … kiittäkööt, kun hengissä pakoon pääsivät…! Jospa olisi se apuväki ajoissa joutunut, susikuoppaan ne nihdit ja ryttärit nyt olisi sullottu! Tulkootpa vain toisen kerran…!
Mutta Mikon rinta huohotti edelleen, hänen istuessaan siinä rahilla juoksulaudan edessä, mistä hän oli taistelun kulkua katsellut, ja hän kuunteli melkein ihmetellen voittaneiden talonpoikain iloa ja uhmailua. Itse hän tuskin uskoi tapahtunutta ratkaisua todeksi … todellako he kaikki olivat pelastuneet, hänkin…! Eikö sitten hänen rikoksensa ollutkaan aiheuttanut enää uutta rangaistusta, oliko hän siis hädällään ja tuskallaan jo saanut sen sovitetuksi…?
Ei ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen nuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa linnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät. Ja Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan kiusoitellen ja ylvästellen:
— Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa, kehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.
— Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein kuin häveten.
— Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät Vahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän puolikuoliaaksi…
— Juhanako siellä … silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin, sammalteli Mikko. — Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?
— Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.
Vangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja he kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet retken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut talonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut pari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut mukaansa.
— Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.
— Niin, niin…
— Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko läähättäen.
— Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. —
Iloinen mies, — vaalea leukaparta, arpi otsassa.
— Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: — Hänkö otti naiset mukaansa?
— Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme, vaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata heidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. — Eikö lie vain piloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, — se on sellainen naisten naurattaja…
— Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. — Mutta minne hän ne vei?
— Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti … vastasivat vangit ivallisesti. — Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.
Mutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti
Tahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:
— Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! — Ja papin puoleen kääntyen hihkaisi hän:
— Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on vaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin päästään, jahka herroista on selvä tehty!
Mutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä hänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu kaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi ihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset korjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä tarkoituksessa…? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa mielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi epäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen tyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle luovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä… Vilppi oli sittenkin hänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili…! Sattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen…
Aivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat, hän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi:
— Minne hän ne naiset vei? Mukaansako otti, sanot?
— Niin otti, reessä kuljetti, mutta Suur-Savossa niitä en enää nähnyt…
— Jättikö sinne vai veikö edelleen…?
— Mistä minä tiedän? Olisiko ratsumestari saaliinsa jo edeltä linnaan lähettänyt, vai…
— Vai mitä…?
— Vai olisiko muuten vain sen yhden yön heidän kanssaan pelihtinyt.
Kerrankos sitä sattuu…
Matti Leinonenkin katseli nyt vuoroin vankia, vuoroin nuorta pappia kysyvästi ja rupesi epäilemään hänkin. Miksi oli pappi noin yhtäkkiä kimmastunut? Pelkäsikö hän … itsepähän veljensä tuntenee, sellaista joukkoa ne kyllä ovat huovihurjimukset! Mutta ei Matti noita epäilyksiään sittenkään tahtonut vielä tosiksi uskoa, kovinhan se olisi ollut rietasta … vanha emäntäkin mukana…!
Mutta Mikko oli taas murjottu mies. Hän luuli käsittävänsä koko juonen. Olihan hän jo syksyllä Leinosessa sen oireet oivaltanut. Juhanakin oli ilmeisesti mieltynyt talon nuoreen tyttäreen … heillä oli siellä selvästi silmänheittoa keskenään, eikä Elisa-tyttö, lapsi vielä, tiennyt itsekään, kumman puolelle hän kallistuisi..
Taas kääntyi Mikko rajusti äsken jo ravistamansa vangin puoleen, ja kysyi nyt hiljaa ja hätäisesti:
— Väkisinkö se huovipäällikkö ne naiset Vahvajärveltä vei?
— Väkisinkö lie … se on se ratsumestari komea mies … taisivat lähteä vikisemättäkin…
Leinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä mielestään joutavasta kuulustelusta.
Taas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla, voitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa voittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja valmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala armahtanut … eipähän häntä… Hänen rikoksensa oli siis vaatinut vielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman: sydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin asti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta, kaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa epäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen on kai kestettävä sekin…
Jo saapui vihdoin Leskisen taloon se toinen talonpoikain Suur-Savon osasto, jota siellä niin jännittynein mielin oli sotaväen hyökätessä turhaan odotettu, ja yhdessä lähdettiin nyt uljain mielin retkeä jatkamaan. Mikkokin nousi jälleen rekeensä, ääneti ja alistuvana, mutta sydämessään haava paljo kirvelevämpi kuin minkä mikään miekka tai nuoli olisi voinut iskeä. Mutta kun Erkki Pentinpoika taas hypähti reen seville ajajaksi, kuiskasi hän, joka oli ollut mukana vankihuoveja tuvassa tutkittaessa, alakuloiselle isännälleen rohkaisevasti:
— Turvaan se on ratsumestari vienyt Leinosen naiset, usko pois! Elä sure heitä enää, Mikko, pelastanut hän on sulle tyttösi Koskipään kynsistä…
— Mistä sen tiedät, Erkki?
— Tunnen veljesi.
— Tunnet … huliviliksi ja naisurooksi hänet toiset huovit tunsivat, huokaili Mikko.
— Vaikkapa sitä olisikin, turvaan hän naiset vei, se vyyhti kyllä kerran selviää…!
Näin koetti Mikko hokea itselleenkin ja vakuuttaa, että eihän hänellä nyt ollut ollenkaan murheen syytä. Elisa on ilmeisesti pelastettu Koskipään kourista … samapa se kenelle … iloitahan hänen siis pitäisi… Mutta sittenkin: epäluulon mustat mujeet häntä edelleen reessä raatelivat, eikä hän saanut sydämensä uutta, kirvelevää haavaa asettumaan eikä arvettumaan.