XV.
PUTKILAHDEN PIDOT.
Se pieni osasto Aksel Kurjen ratsulipullisesta, joka oli sijoitettu Juhana Martinpojan johdolla Savonlinnaan ja sieltä tammikuun alkupuolella 1597 oli retkeillyt Suur-Savossa talonpoikain kapinahommista selkoa ottamassa, se sai, pyrkiessään palaamaan Vahvajärven-retkeltään kotilinnaansa, kestää monenlaisia vaaroja ja vaikeuksia. Suur-Savon talonpojat olivat tällävälin jo joka kylästä kokoontuneet asejoukkoihin, jotka pitivät päätiet miehitettyinä ja usein suurilla suksimieslaumoilla ajoivat Juhanan pientä huovijoukkoa kuin susilaumaa. Ainoastaan pikkukylissä, joihin yllättämällä porhallettiin, sai tämä ratsuväki nyt väkipakolla ruokaa ja yösijaa, mutta silloinkin oli sen peräti varoskellen nukuttava ja jo yön selkään noustava taipaleelle. Vara täytyi näet alituisesti pitää sekä eteen että taakse ja kummallekin kupeelle.
Kiertoteitä siten samoten saapui Juhana Martinpojan väki vihdoin linnan lähettyville. Mutta siellä sitä kohtasi sanoma, että sen oli heti riennettävä Juvalle, yhtyäkseen Hannu Oldenburgin ja muiden linnasta lähetettyjen sotapäälliköiden joukkoihin, jotka siellä taistelivat Pieksämäeltä saapuneita melkoisia nuijajoukkoja vastaan. Tämänkään määräyksen noudattaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, sillä suksimiehiä parveili näillä mailla nyt tiheässä ja Juhanan täytyi taistella veriset ottelut, pelastaakseen pälkähästä pienen osastonsa. Juuri näillä retkillä talonpojat oppivat Juhana Martinpojan pientä, iskevää osastoa pelkäämään ja vihaamaan, ja häneltä meni niihin rasittaviin retkiin monta päivää. Vihdoin hän kuitenkin selvisi vihollisistaan ja pääsi lopen väsyneine miehineen Juvan kirkolle, joka oli linnan sotaväen käsissä.
Tällä oli näihin aikoihin keskuspaikkanaan Putkilahden kuninkaankartano. Sieltä he olivat tehneet retkiä eri tahoille talonpoikaisjoukkoja vastaan, sinne heidän oli määrä nyt taaskin kokoontua ja tuoda tykistönsäkin. Mutta sotaväen eri osastoilla oli viime päivinä ollut viivytyksiä ja vastoinkäymisiä. Tykistökuormat olivat tarttuneet lumihankeen ja oli ollut lähetettävä suurempi miesjoukko vararekineen ja lapioineen niitä perille tuomaan. Toinen puoli miehistöä oli äsken saanut selkäänsä Leskisen kahakassa, ja toinen oli saksalaisen Hannu Oldenburgin johdolla muka ollut hävittämässä parin peninkulman päässä Joroisissa päin majailevaksi kerrottua pieksämäkeläistä nuijajoukkoa; mutta se oli saanut samota salot ja korvet löytämättä mitään vihollista, sekä lopuksi melkein menehtyneenä väsymyksestä palannut tyhjin toimin takaisin. Putkilahdelle jäänyt pienempi osasto, joka oli ollut viipurilaisen piispanpojan, Pekka Juustenin komennossa, oli tällävälin sekin joutunut pulaan ja hätään, kun etelästä, Suur-Savosta päin, saapuvat talonpojat olivat ehtineet jo aivan naapurikyliin. Juusten oli, silloin hätäyksissään lähettänyt avunpyyntöjä eri tahoille ja lopuksi oli hän pannut juomatoverinsa, Juvan kirkkoherran, herra Olavin, tarjoamaan sovintoa Suur-Savosta tulleille talonpojille, jotka Leskisen talossa juuri saavuttamansa voiton johdosta yhä olivat ylpistyneet. Ruoka ja juomakin oli Putkilahdesta tällävälin ruvennut loppumaan, sinne sijoitetut miehet olivat käyneet kärtyisiksi, napisseet ja uhanneet lähteä tiehensä. Kiireellä oli Juustenin senvuoksi täytynyt laittaa pikalähetit hakemaan Olavinlinnasta olutta ja muuta muonaa. Hänellä oli siten ollut siellä monenlainen hoppu ja hätä. Vihdoin olivat kuitenkin Oldenburgin miehet palanneet turhalta matkaltaan, mutta palanneet erämaita rämpimästä peräti huonossa kunnossa, kylmettyneinä, yskäisinä ja kuumeisina, joten ei heistä arveltu olevan moneen päivään mihinkään.
Nämä surkeanlaiset tiedot Putkilahden oloista sai Juhana Martinpoika kuulla jo taipaleella niiltä jalkamiehiltä, jotka kiroillen ja karjuen vedättivät raskaita tykkikuormia Juvan kirkolle päin, ja hän arveli nyt tapaavansa miehet Putkilahdessa hyvinkin alakärsäisessä kunnossa. Mutta hänen ja hänen miestensä hämmästys oli suuri, kun he, väsyneillä ratsuillaan vihdoin ajettuaan kuninkaankartanon pihaan, tapasivat sikäläisen majoitusväen — täydessä humalassa. Miehet hoilasivat ja hoipertelivat pitkin pihoja ja porstuoita, laulaa lallattivat ja lepertelivät pehmoisia. Toiset hieroivat tappelua tallin ovella, toiset kaulakkain lumessa kahlasivat ja puhua porisivat kaikki yhtaikaa; toiset taas olivat jo torkahtaneet kinokseen.
— Mitä tämä on? kysyivät saapuvat miehet.
— Tämä on sitä taivaallista sotamiehen elämää — hei!
— Täällä on häät ja isot ilot, — lisää juomaa, taikka laskemme kannuun verta!
— Ja sitten taas tapellaan … missä ovat nyt ne nuijapäät…?
Näin hihkui ja hulisi juopunut sotaväki, hieroi riitaa hämmästyneiden tulokkaiden kanssa, mutta savolainen hilpeys sai näissäkin pian voiton ja rasvaisia sukkeluuksia sinkoili nyt ryhmästä toiseen. Näiltä mölyäviltä miehiltä ei saanut mitään tolkkua asioista; pantuaan hevosensa korjuuseen riensi Juhana sen vuoksi tupaan päälliköitä tapaamaan. Mutta siellä oli sama hulina, vielä räyhäävämpi vain ja äänekkäämpi. Juovuksissa oli joka mies päälliköistä kuormanvetäjiin asti, toiset nukkuivat tukkeina lattialla, toiset vielä kallistivat olutkannua ja nauraa hohottivat vakavanaamaisille saapuneille. Järkevää vastausta ei saanut Juhana keneltäkään. Turhaan hän koetti päälliköille tehdä selkoa vaikeasta matkastaan ja talonpoikaisjoukkojen lähestymisestä, — he vain löivät kaikki leikiksi ja kehoittivat vastatulleita koettamaan, vieläkö tynnyrin pohjalla mitään hilkkaisee…
Olihan Juhana ollut mukana monissa sotilasjuomingeissa, joissa monista olutkannuista päihdyttiin, mutta tätä menoa aivan vihollisen lähettyvillä hän ei ymmärtänyt, ja kyseli:
— Miten olette laskenut koko joukon yhtaikaa juopumaan ja hullaantumaan? Oletteko sairaita?
— Ei, täällä ei ole enää kukaan kipeä. Aamulla olivat kaikki kipeitä, mutta nyt ollaan taas terveitä ja reimoja kuin varsat…
— Ja kuka vastaa, jos talonpojat hyökkäävät?
— Kaikki vastaamme, — nyt me vasta tapellaankin! Kaikki olemme saaneet rohkeutta antavaa tulijuomaa…
Vähitellen kävi vastasaapuneille selväksi, että koko Putkilahden väki oli saanut juodakseen sitä tulista, poltettua viinaa, mitä Juusten kylmettyneitä varten oli tilannut muutamia kannuja Olavinlinnasta. Viinan käyttö juovutustarkoituksiin oli varsinkin Suomen syrjäseuduissa näihin aikoihin harvinaista. Se oli vielä outoa ainetta, jota käytettiin enimmäkseen vain rohtona, — virkistys- ja juovutusjuomana oli yleensä edelleen Suomen vahva olut. Mutta kun melkein koko väki Putkilahdessa nyt oli köhäistä ja kuumeista, oli sille heti muonantuojain linnasta palattua annettu aamutuimaan aika kulaukset viinaa, ja päälliköt itse olivat ottaneet yhtä rohkeasti tätä rohtoa. Juotiin olutta sekaan … se tuntui turkasen lystiltä … ja ennen pitkää tyhjennettiin koko saapunut varasto. Mutta seuraus oli yllättävä; outo tulijuoma rupesi kihisemään siihen tottumattomain suonissa, se päihdytti kestävimmätkin oluenjuojat, uuvutti toiset uneen, mutta hullautti useimmat vallan mielettömään humalaan, hurjaan, riemuavaan ja rautarohkeaan… Juhana Martinpoika oli osunut saapumaan Putkilahteen miesten juuri ollessa parhaassa hiprakassa ja älyämättä itsekään, miksi heistä nyt elämä oli näin kevyttä ja huoletonta… Napina ja tyytymättömyys oli miesten keskuudesta kuin pois puhallettu ja äsken sairaat soturit tunsivat nyt itsensä voimakkaiksi kuin karhut.
Mutta viina oli nyt loppunut ja vähitellen rupesi raukeus ja kivistävä kohmelo kellistelemään miehiä kumoon. Juhana istahti päätuvan pitkän pöydän ääressä turisevain päällikköjen parveen ja ryhtyi taas heille kuvailemaan, kuinka täpärällä asema todella on, kuinka uhkaavan lähellä talonpojat liikkuvat, — saattavat rynnätä kohti koska tahansa…
— Siitä ei ole vaaraa enää, vastasi hänelle Juusten yliolkaisesti. —
Herra Olavi on ollut sopimassa talonpoikain kanssa, — he antautuvat!
— Antautuvat, ihmetteli Juhana, jolla oli retkiltään aivan toisenlainen kokemus talonpoikain keskuudessa vallitsevasta mielialasta. — Yltyneethän he ovat äskeisen Leskisen-kahakan jälkeen.
— Antautuvat, sopersi Juvan turpea kirkkoherra, joka uskollisesti oli ottanut osaa Putkilahden iloihin ja oli parasta pataa päällikköjen kanssa. — Kävin siitä sopimassa juuri itsensä Leskisen isännän kanssa. Hän lupasi sen kaikkien talonpoikain puolesta…
— He heittävät aseensa … toiset jo pakenevat, solkkasi saksalainen palkkapäällikkö Hannu von Oldenburgkin, olutkannusta pohjasakkoja imien. — Sitten vain napataan miehet kiinni, pidetään lyhyet käräjät ja hirtetään kaikki…!
— Mikä se Leskinen on ja miten hän voi luvata kaikkien talonpoikain puolesta? ihmetteli Juhana edelleen.
— Lupasi, vannoi, vakuutti Olavi-herra rasvaista kämmentään pöytään takoen. — Ja minä lupasin, että kaikki saavat rauhassa mennä kotiinsa, eikä heitä enää ahdisteta.
— Mutta miten heidät sitten hirtetään?
— Hirtetään kaikki, hoilasi Oldenburg ja iski hänkin puolestaan nyrkkiä pöytään. — He ovat kaikki kapinoitsijoita…
— Niin ovat, vaan vielä he eivät ole käsissämme, vastaili Juhana. —
Kunhan eivät he saapuisi hirttämään meitä!
— Olet pelkuri, soperteli Oldenburg, vaipuen jo väsyneenä pöytää vasten. — Me nukutaan nyt kaikessa rauhassa ja sitten lähdetään linnaan lepäämään ja uutta tulijuomaa maistelemaan…
Mutta kun näitä tarinoita parhaallaan pidettiin kuninkaankartanon suurtuvassa, saapuivat tykkikuormain vedättäjät vihdoinkin perille ja kertoivat talonpoikaisten suksimiesten jo puolen peninkulman päässä kylästä parveilleen heidän ympärillään. Kuormamiehet olivat hätäytyneitä, vaivoin he olivat saaneet tykkinsä perille ajetuiksi, nuolia oli sinkoillut heidän niskaansa.
— Ne voivat rynnätä tänne koska tahansa…
— Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt tylsännäköisinä.
— Niinpä niin, — ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me näimme.
— Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?
— Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme…?
— Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!
Näin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta vielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.
— Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne, varoittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla heidän puheitaan terästämättä.
Tästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet vielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja. Järki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen sameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos talonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät. Pidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että pitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla pitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko miehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee johtamaan? — Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin heikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä sekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.
— Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin monipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. — En ole pelkuri.
Häntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja samalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.
— Mutta onko miehiä mukaani pystymään?
Hänen omat ratsumiehensä olivat jo ylen uupuneina retkahtaneet nukkumaan mikä minnekin, eikä ollut useimpia heistä ollenkaan mahdollista nyt saada jalkeille. Toisia huoveja turisi kyllä vielä liikkeellä, vaan he vaivoin pysyivät pystyssä. Mutta kun he kuulivat, että miestä tarvitaan, kapusivat he sittenkin heti paikalla satulaan ja siinä he istuivatkin varmasti kuin juotettuina; siinä he ikäänkuin tunsivat olevansa luonnollisessa asennossaan eikä heitä mikään hevosen selästä horjuttanut.
Näin sai Juhana muutamia kymmeniä ratsumiehiä kokoon ja läksi illan hämärtyessä ratsastamaan siihen suuntaan, missä talonpoikain etuhiihtäjiä oli nähty parveilevan, jättäen sotaväen päällikköineen Putkilahteen selviämään tuliliemen huuruista. Hän laski menemään huimempaa vauhtia kuin koskaan ennen, pitääkseen miehensä virkeinä. Mutta saipa tämä joukko ratsastaa koko peninkulmankin, ennenkuin mitään talonpoikia tavattiin, ja silloinkin olivat nämä poispäin Juvalta hiihtämässä, ikäänkuin kiireisesti pötkien pakoon. Muutaman talon luona joen rannassa Juhana vihdoin yhytti talonpoikain jälkijoukon; heillä näkyi ollevan aikomus yöpyä siihen taloon, ja hän päätti silloin tehdä hyökkäyksen, antaakseen väistyville vauhtia ja karkoittaakseen heidät heti kauemmas Juvalta.
Hiukan levottomana katsahti hän kuitenkin miehiään, joiden verissä nopea ratsastus taas oli pannut viinan uudella voimalla vaikuttamaan. Satulassa ne vietävät pysyivät, mutta oliko niistä tosiotteluun, sitä hän epäili.
— Tahdotteko tapella, miehet, kysyi hän kuitenkin pinnaltaan reippaana.
— Tapella tahdomme, karjahtivat ratsastajat, vaikka kenttä heidän silmissään heittikin kiekkoa. — Minne rynnätään?
— Rynnätään tuiskuna tästä vesakonlaidasta pellolle ja pihaan. Yksi tuima hyökkäys vain, nuijamiehet ajetaan käpälämäkeen, ja sitten palataan takaisin!
Sokeina syöksyivät ratsumiehet sitä käskyä totellen taloa kohti, joka öistä taivasta vastaan harmajana häämötti jokirannalta. Mutta talonpojat olivat jo huomanneet takaa-ajajansa ja asettuneet rakennusten suojassa vastarintaan. Syttyi lyhyt vaan tuima ottelu siinä kuja-aidan kupeilla. Humalaiset ryttärit ryntäsivät sokeasti, mutta typertyivät talonpoikain vastaiskusta; he hosuivat hurjasti miekoillaan, karjuivat ja kiroilivat, mutta eivät päässeet eteenpäin, — hevoset korskahtivat pystyyn aitaa vastaan. Pihan toiselta puolen näkyi samaan aikaan kuitenkin talonpoikia kiireisesti laskeutuvan alas joen jäälle, ilmeisesti jatkaakseen pakoaan, sillaikaa kuin toiset vielä pitivät puoliaan aitain ja nurkkain takana. Juhana kokosi silloin muutamia miehiä mukaansa, hyökätäkseen sivulta peltojen yli joelle pakenevain kylkeen, siten pakovauhtia lisätäkseen. Mutta pellolla upotti hanki, talonpoikia hiihti siihen lumessa huppelehtavain hevosten kimppuun ja Juhanan täytyi kiireellä komentaa miehensä peräytymään. He olivat vielä pökerryksissään, Juhanan täytyi ajaa takaisin heitä auttamaan, ja niin he lopulta pääsivätkin kujatielle toisten luo. Mutta Juhanan oma ratsu kompastui samalla, hänen siinä kääntelehtiessään, muutamaan ojaan, kaatoi ajajan alleen… Hän karisti lunta kasvoiltaan, katsahti siitä ylös, ja näki turkkipäällisen suksimiehen julmana siinä edessään juuri tapparalla iskemässä. Juhana uskoi silloin viime hetkensä tulleen. Mutta talonpoika ei vielä iskenyt, hän painautui kuin kaatunutta tarkemmin katselemaan…
— Mikset iske, kysyi kaatunut, koettaen kiskoa jalkaansa hevosen alta.
— Eikö helkkarissa, ei niin kiirettä…
Jo tunsi Juhana entisen saattomiehensä ja Savonlinnan vangin äänen, — sehän oli Erkki Pentinpoika, joka tuossa kohotti kirvestään hänen päätään kohti, mutta samalla ystävällisesti irvisteli. Hänen oli vaikea yhtäkkiä tajuta tilannetta ja ällistyneenä hän huudahti:
— Erkki!
— Puhuppas hiljempaa! — Siinä oli näet toinen suksimies ääressä ja hänelle Erkki, ollen pitelevinään maassa makaavaa vankiaan lujasti kiinni, huusi:
— Otapas tuo hevonen, minä sitaisen tämän ryttärin…
— Mitä siitä sidot, mikset tapa! ihmetteli hiihtäjä.
— Tästä saadaan hyvä saalis, se on huovien päällikköjä, — viedään mukaamme!
Mies tempaisi hevosta ohjaksista, nosti sen jaloilleen ja lähti innostuneesti taluttamaan tätä hyvää saalistaan jokitielle. Juhana oli sillävälin noussut pystyyn ja tarjosi Erkille käsiään sidottaviksi.
— Ei hitto sinun ole hyvä jäädä meidän vangiksi! Nouse suksilleni ja livistä… Mutta ensin sano yksi asia…
— Mikä. Koskeeko se veljeäni?
— Koskee, hän on täällä Savossa. Mihin kätkit Leinosen naiset?
— Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.
— Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut kumoon…
Juhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista retkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin käskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui hänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti. Sillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta ikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista jouduttava pois…
Samassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja kiroili synkästi… Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle, ennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen…
— Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä…! Mutta jäipä siltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi…
* * * * *
Huovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat kuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä päivänä saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto oli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon. Saarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot senvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime päivinä Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet toivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon, joka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa keskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta Götrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei heistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen osasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin nopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa ja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton toivo sen mukana.
Mutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine huoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan selviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat pakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä keskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut oudon ratsun alleen… Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan varassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti kohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki vieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut odottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden kapinoivain talonpoikain joukossa… Hänen ajatuksensa iskivät ristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin rauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden rymyjuominkeihin…
Silloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään heläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen torkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.