XVI.
KESKEYTETTY SAARNA.
Suur-Savon vanhassa, Pyhälle Mikaelille aikoinaan vihityssä kirkossa ei nyt muutamina pyhinä, sotaliikkeiden kestäessä, oltu jumalanpalvelusta pidetty. Senjälkeen kuin pitäjän pahasti pelästynyt pyylevä kirkkoherra Hannu Mikonpoika oli, ensimmäisten kapinamiesten saapuessa Sysmästä Savoon, kiireesti paennut Olavinlinnaan, ei siellä ollut sielunpaimentakaan. Vanhoilta heimosotien ajoilta tiheäksi rykelmäksi rakennettu Savilahden kirkonkylä oli koko tämän ajan ollut talonpoikaisen kapinaväen keskuspaikkana, kirjavana sotaleirinä, josta hyökkäyksiä tehtiin Sisä-Savoon päin. Sen miehet olivat olleet linnaa kohti retkeileväin asejoukkojen matkoilla, ja sen taloissa, joissa vain naiset ja lapset olivat kotosalla, oli alituisesti majaillut tulevaa ja menevää nuijaväkeä.
Mutta sunnuntaiaamuna tammikuun 23 päivänä soivat taas tapulista kirkonkellot, kutsuen ihmisiä jumalanpalvelukseen. Talonpoikain matkassa kulkenut Rautalammen kappalainen oli näet luvannut pitää siellä saarnan, ja hän odotteli nyt tuossa vanhassa, kolkossa pyhätössä, josta sen entiset, paavinaikaiset koristukset oli hävitetty pois ja jonka värikkäät seinämaalauksetkin olivat kylmänvalkeiksi sivellyt, sanankuulijoitaan. Mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan muutamia akkoja oli kirkkoon saapunut. Ne talonpoikaiset asejoukot, jotka eilen olivat tähän kirkonkylään, Juvalta peräydyttyään, keräytyneet ja joita hän kirkkoon odotti, ne pitivät parastaikaa kokousta autiossa pappilassa, kirkon viereisessä Kenkäveron saaressa, ja Mikko-pastori sai pitkään odottaa niiden sieltä kirkkomäelle joutumista.
Vakavaa neuvottelemista nyt taas talonpojilla olikin. Tämä pääjoukko oli, Olavinlinnaan turhaan pyrittyään, saapunut Mikkelin kirkolle idästä päin, Sairilasta, jossa sillä eilen oli ollut kahakka Viipurista suoraan saapunutta sotaväkeä vastaan. Tämä huovijoukko oli toki paljoa pienempi kuin mitä alkujaan oli kerrottu, ja oli sen hyökkäys helposti torjuttu. Tämän johdosta oli eilen vielä oltu rohkealla mielellä ja aiottu täällä järjestäytyä uuteen ryntäykseen Savonlinnasta saapuvaa sotaväkeä vastaan sekä estämään Viipurin huoveja siihen yhtymästä. Mutta pitkäänpä näkyvät talonpoikain neuvottelut nyt venyvän pappilassa, päätteli sanankuulijoitaan odottava pappi, siellä kai taas tavan mukaan riidellään eikä päästä yksimielisyyteen. Johto on talonpojilla monipäistä ja heikkoa, siitä sen onnettomuudet johtuvat…
Jo astui vihdoin jäältä hiihtänyt asemies kirkkoon ja käveli suoraan
Mikko-papin luo, virkkoen:
— Kotvan saadaan vielä talonpoikia kirkkoon odottaa, jos tuleekaan nyt jumalanpalveluksesta mitään.
— Kuinka niin? Hiihdätkö pappilasta, Erkki?
— Sieltä tulen, vastasi Erkki Pentinpoika alakuloisesti. — Siellä on vain riitaa ja turinaa, en usko siellä enää yhteistä päätöstä saatavan aikaan.
— Mikä siellä nyt taas kangertaa, tiedusteli malttamaton pappi. —
Onko Fincken sotaväki päässyt yhtymään noihin uusiin huoveihin?
— Eivätkö lie yhtyneet, linnan väkeä kuuluu jo saapuneen Sairilaan. Mutta eipä sekään talonpoikia nyt erityisesti huoleta. Pahempi enne on, että lännestä päin, Hollolasta ja Sysmästä, kuuluu uusi vaara olevan uhkaamassa.
— Mikä vaara se sieltä uhkaa?
— Marski itse kuuluu olevan tulossa tännepäin Hämeenlinnasta. Niin ovat kertoneet sieltäpäin saapuneet pakolaiset.
Kauan oli Savossa retkeilevä erämaan nuijaväki elänyt tietämättä mitään Ilkan pääjoukon kohtalosta ja kansanliikkeen kukistumisesta Länsi-Suomessa. Joku aika sitten vasta oli tämä masentava viesti saapunut sen kuuluville, mutta melkein samalla oli saapunut tietoja Pohjanmaan miesten uudelleen jalkeille noususta. Erämaan hiihtäjät olivat senvuoksi reippaasti jatkaneet retkeään muka Olavinlinnaa ja Viipuria kohden. Mutta nyt olivat eräät Nokialla vangiksi joutuneet ja sitten pakoon päässeet talonpojat saapuneet kertomaan tarkempia tietoja pääjoukon surkeasta häviöstä ja Klaus Flemingin uusista liikkeistä. Hän oli nyt sotaväkineen tulossa Hollolan kautta Sysmään, jota kapinan ahjoa hän kuulemma aikoi kurittaa, ja sieltä Savoon… Tämä tieto se oli pahasti masentanut muutenkin väsähtäneet talonpojat, joista useimmat nyt tahtoivat jättää koko yrityksensä sikseen … paeta saloille metsäläisiksi. Mutta erämaan miehet halusivat vielä yrittää…
— Siitäkö ne nyt näin pitkään siellä pappilassa neuvottelevat, kysyi nuori pappi yhä kärsimättömämpänä.
— Siitä, vastasi Erkki yksikantaan. — Ja niillä on siellä nyt kova riita keskenään, toisiaan syyttelevät…
— Syyttelevät, — mistä ja ketä?
— Nämä savolaiset moittivat meitä erämaan miehiä muka siitä, että olemme heidät pettäneet ja saattaneet onnettomuuteen. Tulimme muka rymyllä tänne ja lupasimme, että nyt vallataan tuota pikaa Olavinlinna ja Viipuri ja siellä huudetaan se kuninkaanpoika uudeksi kuninkaaksi…
— Niin, liekö sitä prinssiraukkaa siellä olemassakaan, myönteli Mikko nolona.
— Mene, tiedä! Monet erämiehetkin ovat jo väsyneet ja sysmäläiset aikovat palata kannaksen taa kotipitäjäänsä varjelemaan. Mutta suursavolaiset vaativat, että kaikkien on jäätävä tänne tätä kirkonkylää puolustamaan. Jokainen puhuu omaan pussiinsa…
— Ja mikä on tulos? uteli pappi.
— Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat rohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan ja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä heti, ennenkuin marski selkäämme ehtii…
Näitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko päässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri nyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille talonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä… Hän oli viime aikoina, sotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt sotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä yötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän sydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään hiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko kapina joukolle…
Malttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:
— Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä uudelleen yhteen.
— Hävinneen näkyy suntio-ukkokin…
— Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet pappilasta sentään tulevat…
Oli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi oli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon matkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa lähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi kiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut majapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin Erkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo, nostaen suksensa rekeen, — retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan yhteen kuuluvina.
Erkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen avautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen peltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon takana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta kohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli paljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi pystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja yksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet miehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo tulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa… Nyt nousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven selkää länttä kohti…
— Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet … eivät jää enää tänne tappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin sanotaan olevan tulossa…
Erkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti, missä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle… Eipähän lähtenyt Leinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun asti tappelemaan, sen oli vannonutkin…! — Siirtäessään katseensa läntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt toisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, — toiset sieltä resloissaan ajoivat… Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on yksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin metsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä … mikä heidät sitten perineekin…! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja yhdessä vielä yritelleet… Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä ja osa suursavolaisia … pieni joukko, ei se huoveille enää suuria mahda… Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin tässä sulaa…
Alakuloisena katseli Erkki noita koko talonpoikain yritykselle masentavia enteitä, ja alakuloisesti näkyi sakastin edustalla seisova pappikin niitä seuraavan. Häneen Erkin silmät pysähtyivät: paljo on mies muuttunut sittenkuin Rautalammelta yhdessä lähdettiin ja ajettiin Sysikorpeen Leinosen nuorta tyttöä tapaamaan. Kirkkaina loistivat silloin silmät… Posket ovat nyt painuneet kuopille, vaatteet retkottavat väljinä hänen selässään ja hänen silmissään on kuin alituinen, hiiltyvä palo… Hento on mies ja mieleltään liian herkkä, ei hänestä ollut tällaisille retkille … pian hän loppuun palaa…
Malttamattomana astelevaa ja sanankuulijoitaan odottavaa pappia sieltä ylhäältä katsellessaan muisti Erkki nyt äkkiä sen varsinaisen asian, jota varten hän oli tapuliin noussut, ja hän tarttui nyt rutosti kellon hihnaan. Mutta taitamaton hän oli sitä vetelemään, kello heilahti liian äkkiä, läppäili epätasaisesti ja töksähtämällä … oudolta sen ääni kajahti autioon luontoon, melkein kaamealta se itsestään soittajastakin tuntui.
Hän pysähdytti sen vuoksi hihnanvedon ja tuijotti taas ulos autioon luontoon. Oli tyyni pakkaspäivä, savu nousi kylästä suorana taivaalle ja kaikki oli luonnossa äänetöntä. Äsken lähteneiden miesjoukkojen äänet olivat vaienneet, — se hiljaisuus tuntui tapulissa yksin olijasta miltei peloittavalta. Tuolla kaukana jo hiihtävät viimeiset pappilasta lähteneet joukot, kiirepä on… Mutta mitä liikettä tuolta näkyy, itäisen lahden takaa, onpa kuin siellä selkä tuiskuna pyryäisi — tyyneessä pakkasessa? Sieltä lappoi mantereen rannalta alas jäälle miestä ja hevosta kuin pilveä… Savonlinnan sotaväkeä ja Viipurin huoveja sieltä nyt on tulossa täyttä ravia Mikkelin kirkkoa kohti.
Taas heilahti kellon hihna ja raivokkaasti, hätäisesti lähti nyt kellon ääni tapulista soimaan, ikäänkuin herättäen kirkonkylän eläjiä ja varoittaen heitä lähestyvästä vaarasta. Pappilasta riensikin heti aseväki ulos katsomaan, mikä nyt on hätänä, ja samaan aikaan palasivat sinne itärannalle lähetetyt tiedustajat kertomaan, että sotaväki on nyt todella tulossa Sairilasta. Siellä syntyi nyt liikettä ja hälinää, — pappilassa olevat nuijamiehet näkyivät päättäneen varustaa saaritalon linnakseen ja ryhtyä siellä taisteluun, joka ei enää ollutkaan vältettävissä ja jota monet sisukkaimmat miehet koko aamun olivatkin vaatineet. Sinne riensi vielä myöhästyneitä miehiä kirkonkylästä, mantereen puolelta, mutta muutamia naisia ja ukkoja näkyi hätäisen soiton ja saapuneiden vainonviestien hälyyttäminä pakenevan kirkkoon, jossa oli kerrottu jumalanpalvelusta pidettävän.
Nyt ymmärsi nuori pappikin, ettei hän tänään voi saada talonpoikaisia asemiehiä sanankuulijoikseen kirkkoon, mutta hän ei sittenkään tahtonut jättää sinne järjestämäänsä jumalanpalvelusta pitämättä. Kirkonmäki oli tyhjä, ainoastaan hänen oma hevosensa syödä raksutti sen seinänvierustalla apetta; harvoja ihmisiä oli kirkossakin, mutta siitä huolimatta lähti hän sinne toimekkaana tehtäväänsä suorittamaan.
Erkki oli ehtinyt alas tapulista, jossa kellonsoitto oli kilahtaen katkennut, ja tapasi nuoren papin sakastissa, täydessä papillisessa asussaan juuri kirkkoon menossa. Pysähdytti hänet ja virkkoi:
— Sysikorven miehet läksivät äsken kotipuoleensa hiihtämään, eikö lähdetä ajamaan mekin ja heihin yhtymään? Linnalaiset hyökkäävät kuten näet…
— Jumalanpalvelus on tietysti ensiksi pidettävä, vastasi Mikko täydessä touhussaan.
— Siihen ei ole enää aikaa, koetti Erkki tarmokkaasti selittää. Mutta
Mikko ei siitä välittänyt.
— Aikaa täytyy aina olla saarnan pitoon…
Pappi astui kirkkoon ja pian siellä hänen äänensä rupesi alttarilta kuulumaan. Erkki pysähtyi neuvotonna sakastin pienen ikkunan ääreen, katsomaan sotaväen saapumista. Se oli jo samonnut selän yli ja ryhmittyi parastaikaa pappilan saaren ympärille, johon oli huomannut talonpoikain varustautuneen ja sulkeutuneen. Pappila olikin heille aika sopiva suojapaikka, siihen ei huomaamatta päässyt hyökkäämään ja sitä saattoi joka puolelta puolustaa. Mutta kauanko sitä jaksaa puolustaa tuollaista joukkoa vastaan…
Jäälle keräytynyttä jalka- ja ratsuväkeä oli näet monta sataa miestä, moninverroin enemmän kuin talonpoikia, ja se kävi kohta pappilalinnaa joka taholta piirittämään. Pyssyt, joita sotaväellä oli, rupesivat pamahtelemaan ja kiljaisten hyökkäsivät ratsumiehet tukottua porttia kohti. Mutta he palasivat pian takaisin, talonpojat olivat kai iskeneet sapekkaasti vastaan, niinkuin äsken Leskisen pihasta. Mutta samalla jo hyökkäsi toinen huovijoukko toiselta kulmalta…
Kirkosta kuului koko ajan messuavan papin harras, soinnukas ääni. Erkki ei tiennyt, mitä hänen siinä olisi tehtävä … pakoon olisi ollut kiireellä riennettävä, mutta otapas nyt tuo harras messuaja sieltä mukaasi…! Mikko on viime aikoina käynyt niin omituiseksi ja oudonvakavaksi … aina siitä asti, kun kuuli veljensä vieneen metsäkylästä Leinosen naiset. Erkki oli kuitenkin hänelle lohduttavasti kertonut kohtauksensa Juhanan kanssa, kertonut tietävänsä, missä naiset ovat piilossa ja luvannut johtaa Mikon sinne. Mutta mies ei siitäkään enää riemastunut, umpimielisenä se aina reessäkin ääneti istui… Ja nyt se messusi … taistelun soidessa tuossa kirkontörmän alla! Ei välitä mies vaaranpaikasta, ei paljo mistään, rukoilee vain yhtenään kuin pahin pahantekijä ja saarnaa missä vain saa kuulijoita kokoon… Ei, hän ei kestä tätä, mies pitäisi saada rekeen ja syrjään näistä taisteluista…
Hyökkäykset pappilaa vastaan olivat sillävälin uudistuneet. Siellä jytistettiin edelleen, mutta osa sotaväkeä näkyi jo nousevan vastaisellekin törmälle, kirkkoa ja kirkonkylää kohti… Hitto vie, tässä ollaan kiinni, nyt on yritettävä vielä viime hetkessä pelastaa vaikka väkisin papin ja oma henki! — Erkki astui sakastista päättävästi kirkkoon.
Siellä oli Mikko jo noussut saarnastuoliin ja saarnata paukutti parhaillaan: Hänellä ei ollut sanankuulijoinaan kuin muutamia hätääntyneitä akkoja ja joku äijänrähjä, mutta pappi ei sitä kirkon tyhjyyttä näkynyt huomaavankaan, hän vain laski tulemaan saarnaa, ikäänkuin omaa sieluaan tyhjentääkseen… Erkki istahti nolostuneena suntion penkkiin, eihän hän voinut lähteä pappia pöntöstä kiskomaan… Mikko puhui nöyrällä, hartaalla äänellä ihmisten välisestä suuresta vihasta ja heidän pahasta tahdostaan toisiaan kohtaan … kuinka he ovat rikkoneet Jumalan säätämät lait sotimalla toisiaan vastaan ja nyt kaipaavat katumusta ja nöyrtymistä. Hänen äänensä kiihtyi kiihtymistään, se kajahti pian voimakkaana ja intohimoisena melkein autiossa kirkossa…
Silloin tempautui yhtäkkiä kirkonovi auki ja pari lumista nihtiä syöksyi sisään. Mutta pappi ei heistä välittänyt ja ikäänkuin hänen kiehtovan saarnaäänensä vaimentamina paljastivat soturitkin päänsä, kuuntelivat kotvan aikaa kunnioittavalla hartaudella ja hiipivät sitten hiljaa ulos. Mikko jatkoi saarnaansa, purkaen esiin oman sydämensä patoutunutta tuskaa, raskasta, katkeraa ja syvästi katuvaa…
Erkki älysi mahdottomaksi saada saarnaava pappi enää ajoissa kirkosta pois ja vetäytyi itse, kohtaloonsa alistuvana, sakastiin, astuen pian ulos sen edustalla heiniä narskuttavaa hevosta katsomaan. Siinä se söi rauhallisesti ja häiritsemättä, vaikka kirkonmäellä jo taas oli äänekästä väenvilinää, — sotaväkeä keräytyi sinne yhä enemmän. Satimessa nyt ollaan, käyköön miten tahansa, hoki Erkki itsekseen, kätki kinokseen sotakirveensä ja kertoi rauhallisesti huoveille, jotka häntä tulivat kovistamaan ja tutkimaan, olevansa papin kuski — tuollahan se vielä saarnaa kirkossa… Ja huovit antoivat papinrengin hoidella hevostaan.
Mutta sillävälin kuin Erkki oli ollut kirkossa, oli asiainmeno pappilansaaressa jo muuttunut toisenlaiseksi. Siellä ei enää tapeltu … liekö siellä joku sopimus tehty, talonpojat näkyivät joka tapauksessa luopuneen vastarinnasta. Sillä huovien hallussa oli nyt tie ja portti, josta he ajoivat ulos ja sisään, ja he siellä nyt näkyivät isäntinä olevan. Saaresta saapuvain sotamiesten puheista Erkki pian ymmärsikin, että pappilaan saarretut talonpojat olivat luvanneet luovuttaa aseensa, kun heille taattiin henki ja vapaa lähtö koteihinsa. Taitaa käydä kuin Nyystölässä, arveli Erkki huokaisten, ja rupesi hevostaan valjastamaan. Sillä jo vihdoin oli pappikin lopettanut saarnansa ja astunut ulos kirkosta.
Hänet oli sieltä komennettu ulos. Sillä kun sotaväen päälliköt seurueineen olivat pappilan saaresta siirtyneet kirkonmäelle, olivat he ajattaneet väen kirkosta ja kirkonmaalta pois ja ruvenneet itse siellä omaa toimitustaan pitämään. He rakennuttivat männikköön hirsipuita, niissä kai hirttääkseen talonpoikain johtajat, ja pitivät sillävälin kirkon edustalla ylimielistä neuvottelua helposti saavuttamansa voiton johdosta sekä vangeiksi antautuneiden talonpoikain rankaisemisesta. Kun Mikko astui ulos papillisessa kauhtanassaan, jonka hän oli vetänyt turkkinsa päälle, ja lipetit kaulassa, ei häneen kukaan koskenut, hän sai jäädä siihen ovelle syrjästä katselemaan tapausten menoa ja kuuntelemaan sotaherrain ilkkuvia puheita.
— Sytytetään pappila, poltetaan sinne koko kapinajoukko, kuului muuan päälliköistä ehdottavan. — Silloin heistä päästään vähimmällä…!
— Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. — Sehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät toisille varoitukseksi.
— Entä ne muut talonpojat…?
— Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan.
Mutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:
— Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja knaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa juoksuttamaan!
— Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili…!
Mikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja keskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli huovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä talonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja älysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille katkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän tajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen uuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri kädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen, miesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen, sitä hän ei voinut ajatellakaan.
Mutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä päälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla äänellä:
— Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi tai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!
Vallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys, kirkonmäellä, — oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet itselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin vaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava hyväksymishuuto, — muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa… Hehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin olisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo…
Mutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli — tuloksen älyttyään — tukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva, ympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja välinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään välittämättä… Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä Juhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää ylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen olemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa yhtyivät…
Mutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen silmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä, halveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä kasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi huokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas toisten päälliköiden taakse…
Tällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle. Erästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi, kuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten vietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty. Mikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi huutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä, mutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen eteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:
— Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia… Sehän on mahdotonta, se olisi valapattoutta…
— Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, — mikä se on tämä huutaja?
— Miksei häntä ole vangittu!
Mikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:
— Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä enemmän…!
— Kuulkaas pappia, — mikä liekin miehiään…! ivaili joku lähinnä seisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa astui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:
— Se on hullu pappi — viekää hänet pois!
— Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.
— Sama, ei hänellä ole täällä asiaa, puhui Juhana kuin välinpitämättömästi.
Ja huomaten Erkin peräyttävän hevostaan siihen lähemmäs kirkonovea jatkoi hän:
— Tuossahan on hänen hevosensa, ajakoon hiiteen täältä saarnaamaan!
Mutta Mikko ei istunut eteensä peräytettyyn rekeen. Hän katseli vain kauhuntäyttämin, todellakin kuin mielipuolen jäykin, älyttömin silmin eteensä mäelle, johon juuri tuotiin toista vankiroikkaa pappilasta. Sen etummaisena miehenä näet käveli, kädet selän taakse sidottuina, Leinosen Matti, rinnallaan nuori poikansa, joka melkein ylpeän näköisenä polki hankea isänsä vieressä. Matin katseessa oli jotakin ylen kammottavaa. Hän käveli kyllä selkä suorana, ylpeän näköisenä, mutta hän vilkui usein vieressään astelevaan poikaansa ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa avuttomana hätään … hän ajatteli nähtävästi, ei omaansa, vaan hennon, ainoan poikansa kohtaloa…
Mikon jokainen kasvonjäntere oli niin pingoittunut, kuin olisivat ne olleet katkeamaisilleen vedetyt, ja hänen verestävät silmänsä näyttivät uhkaavan pullistua ulos päästä. Hän ei voinut ajatella selvää ajatusta, ei saanut ääntä kurkustaan … näki vain Matin ja hänen nuoren poikansa siinä editseen kävelevän mestauspaikkaa kohti, ja hän koetti riuhtaista itsensä irti Erkistä, joka juuri oli häntä rekeen auttamassa. Hän tempoi ja yritti juosta saapuvaa vankiroikkaa kohti, käheällä äänellä sopertaen:
— Tahvokinko tapetaan, isä ja poikakin…!
Mutta Juhanan ääni kuului silloin törmältä tiukemmin komentavan:
— Viekää pois pappi! Lähde jo ajamaan!
Erkki painoi silloin papin koko ruumiinsa voimalla reslan pohjalle, istahti itse viereen ja lähti hänkin henkensä hädässä ajamaan alas törmältä Sysmään päin vievää tietä myöten. Rinteellä seisovat sotamiehet katsoivat kummastuneina ja hiukan epäillen tuota oudon reslan lähtöä, mutta kun se tapahtui huovipäällikön käskystä ja kun kyydittävä oli pappi, eivät he sitä pidättäneet. Mutta törmältä kantausi vielä reslan pohjalla makaavan, tuskaansa menehtymäisillään olevan nuoren papin korviin mestattavain vihlova tuskanhuuto ja jonkun nihtipäällikön vihaisesti ärjyvä komento:
— Välemmin tehkää selvä talonpojista, — kaikesta kapinaväestä! Meidän on tästä jouduttava kylään voittoamme juhlimaan.
Ja toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:
— Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui savolaisten nousu!