XVII.
HULLULLE RETKELLE.
Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa, ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin, Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät — oi, ettei hän voinut siinä mitään…! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea kuva — Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain teurastus.
Mutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa sydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa, ja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen… Hän oivalsi jo, että talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn, että koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat ovat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut surmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan heidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat kai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen tuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava … tapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida mitenkään ehkäistä…? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä omain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon … olihan hän heidän mukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut … jotakin olisi hänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti, yritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin hukkumasta…
— Mutta mitä? Ja miten…?
Sitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän, kapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa yleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää…? Voittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan, mielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan henkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja pää … jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja joka nyt oli voittanut, — Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi hänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa ensiksi — viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän, kylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi kaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, — eipä se ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli koettanut sitä hellyttää… Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen, voitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita talonpoikia…
— Ei, ei, ei koskaan!
Mutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta sairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän koetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta se ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt kuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen tehtävänsä enää maailmassa… Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi vielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman henkensä uhallakin, — sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle kurjuuteen syöstylle kansalle.
— Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa… Minun on matkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi…
Hänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon ajatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli hänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä niin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä…
— Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka Turkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen hirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä, Mikkelin kirkkomäen verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua ja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy…
— Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida heltyä…!
Näin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan syöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa ja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka maailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle rankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli koetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava samalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja verikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.
Tavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty, kun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä Vahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota pitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä ja virkkoi reessä istuvalle papille:
— No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille…
Mikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin silmin ja kysyi:
— Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?
— Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle salolle on kätkenyt…?
— En lähde, aja eteenpäin…
Tätä Erkki taas ei ensinkään ymmärtänyt.
— Hä, — heitähän olet koko talvikauden kaihoillut. Ja siellä saat nyt itsekin piiloilla, — tälläkin tiellä liikkuu luultavasti huoveja, jotka meitä eivät enää säästä.
Mutta Mikko puisteli päätään ja kehoitteli:
— Ajetaan vain eteenpäin, meidän on jouduttava tärkeämpiin tehtäviin.
Kauas täältä…
— Minne? Pelkäätkö huovien jo ajavan meitä takaa? Mutta niinkin ollen on meidän paras poiketa tieltä syrjemmäs, — kätketään hevonen tuonne noroon… No, ala nousta…
— Minä en poikkea mihinkään, julisti Mikko oudon kylmästi, — suoraan on minun samottava eteenpäin.
— Hä? — Erkki oli siitä itsepäisyydestä ihan ymmällä ja tiukkasi: —
Etkö tahdokaan tyttöäsi tavata?
— Minä en saa nyt tieltäni poiketa, Erkki, selitti Mikko päättävästi.
— Tehtäväni minua kutsuu.
— Mikä hiton tehtävä? Minne sinulla nyt on niin kiire?
— Klaus Flemingin puheille. Minun on hänet tavattava niin pian kuin suinkin, ennenkuin verilöylyjä jatkuu…
Erkki vihelteli pitkään, hän rupesi hämärästi tajuamaan haihattelevan ja hentomielisen ystävänsä ajatuksenkulun ja hänen hurjat aikomuksensa. Mutta ryhtymättä vielä hänen houreitaan mahdottomiksi kumoamaan jatkoi hän vallan loukkautuneena:
— Etkö älyä mitään, mies! Tässä on sinulla nyt tilaisuus tavata kaivattusi ja lohduttaa heitä… Arvatenkin nämä salolle yksin jätetyt naiset ovat hyvinkin avun ja lohdutuksen tarpeessa…
Mikko vaikeni tuokioksi. Säälin ja hellyyden tunne rupesi saamaan hänet valtoihinsa, vanhat muistot, vanha kiintymys pääsi hänessä jo voimakkaaksi. Menetteleehän hän tosiaan väärin ja mielettömästi, jos ei nyt käy noiden turvattomain naisten luo, jotka salosaunassa vapisevat… Mutta miltei rajulla liikkeellä karkoitti hän samassa luotaan nuo muistot ja mieliteot kuin luvattomina ja kokosi kaiken tarmonsa siihen ainoaan tehtävään, jonka hän nyt kutsumuksekseen oivalsi ja joka hänellä oli vielä elämässä suoritettavanaan… Vai heikoksiko hän tässäkin heittäytyisi… hänen täytyy voittaa ainakin tämä taistelunsa…!
— En saa nyt ajatella heitäkään, huudahti hän melkein kuin pahaa viettelystä väistäen, — minulla on nyt sydämessäni toinen, tulisempi poltto, minun täytyy tavata marski Fleming…
— Ja jättää salolle avuttomaksi kihlattusi, ehkä nääntymään nälkään ja viluun…! Olet mieletön, Mikko, jos et nyt nouse suksille…
— Mieletön kenties olen … hoki Mikko hiljemmin.
— Ehkä joskus myöhemmin saan palata omaa onneani ajattelemaan, nyt en!
Erkki rupesi tosissaan suuttumaan siinä odottaessaan hangella reestä nousijaa, — tämähän on pähkähulluutta! — Ja hän asetti Mikon sivakat reen viereen hangelle, nousi jo itse omilleen. Mutta Mikko ei reestä päkähtänyt, virkkoi vain kuin hätääntyneenä ja ystävänsä houkutuksista eroon pyrkivänä:
— Ehkä jäät sinä, Erkki, tänne, — mitäpä enää minun matkojani seuraat! — Ne ovatkin kenties mielettömän matkoja, kaikkensa menettäneen … jätä minulle hevonen, koetan ajaa yksin halki maan.
— Sinä — yksin…!
Melkein halveksivasti sinkautti Erkki suustaan ne sanat, — kiukku ja epätoivo tuon härkäpäiseksi heittäytyneen ystävänsä hulluttelun johdosta pani hänet siinä jo hiomaan suksiaan hankea vastaan, ikäänkuin hän olisi todellakin aikonut painaltaa siitä omille teilleen. Mutta jättää pappi nyt ominpäinsä retkeilemään halki maan, — eihän siitä tule mitään! — Erkki hillitsi sisunsa kuohunnan. Hän koetti vieläkin taivutella nuorta ystäväänsä, kuvata hänelle hänen aikeensa mahdottomuuden, todistaa, ettei häntä, kapina joukossa kulkenutta, suinkaan lasketa marskin puheille … tyrmään hänet pistetään … ja ettei hän saa päättömällä retkellään mitään toimitetuksi talonpoikain hyväksi. Mutta Mikko piti päänsä, hän tahtoi ehdottomasti ajaa eteenpäin…
— No, ajetaan sitten, piru soi, — pian taitaa se matka keskeytyä! — Erkki hypähti suuttuneena, mutta sittenkin alistuvana rekeen ja tarttui ohjaksiin. Hän arveli, että kai se Mikko kuitenkin palaa järkiinsä, jahka vereksimmät muistot Mikkelin tapahtumista ehtivät vähän hänessä arvettua. Ja luultavasti joudutaan näillä miehitetyillä teillä ennen pitkää sellaiseen umpisolaan, että on pakkokin palata. — Mihinkäpä tästä minäkään lähtenen yksin seikkailemaan, tässä olen nyt tottunut sukulaispapin reen sevillä tirppomaan, — yksi menneen kaikki! Ajetaan, kunnes pystyaita nousee vastaan…!
Mutta pystyaita ei noussutkaan Mikon rekeä eikä retkeä vastaan. Sydänmaan taipalilla ei ollut nyt mitään liikettä, ei ryttäreita eikä muuta, he kulkivat aution, äänettömän erämaan halki. Vahvajärvellä syötettiin hevosta, saatiin eväitä ja kyseltiin kuulumisia… Ei siellä mitään sen varmempia kuulumisia ollut, ei marskin tulosta eikä mahtiherrain aikeista, yhtenäisessä levottomuudessa vain elettiin, tietämättä, miltä taholta taas sotaväkeä hyökkäisi kylään. Miehet, jotka olivat olleet nuijaväen matkassa, olivat paenneet tai lähdössä koko kotikylästään kaukaisiin hirvisaloihin, missä esi-isäinsä tapaan aikoivat elää eräkävijöinä… Sysikorvessa, jonne Mikko sieltä yötä myöten ajoi, olivat useimmat talot jo raunioina ja väki pakosalla, ei siellä marskilla olisi enää paljo rankaistavaa, jos sinne saapuisikin. Vanha viittatie Päijänteen yli taas oli melkein ummessa, ei ollut nyt liikkujaa näillä teillä, joita myöten talonpoikain valtainen retkikunta kuukausi, toista sitten läksi niin toivorikkaana Turkua kohti samoamaan. Sen mukana silloin Mikkokin kulki, kuvitellen muka voivansa vaikuttaa jotakin talonpoikain hyväksi… Ja nytkö taas hän sitä samaa kuvitteli … samaa tietä taas ajaessaan… Mutta hänen täytyi siinä ajaa, toisenlainen oli hänellä sisäinen pakko nyt kuin silloin… Hänen täytyi ajaa vaikka Turkuun asti… Mutta toisenlaiseksi kuvitteli hän nyt paluunsa Turkuun kuin viimeksi näitä teitä kulkiessaan. Ja toisenlainen oli nyt hänen käsityksensä siitä ja sen riennoista kuin syksyllä sieltä lähtiessään. Silloin oli hän kokonaan eläytynyt sikäläisiin kirkollisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, kuvariitoihin, luterilaisen opin puolustamiseen takaisinhiipivää paavillisuutta vastaan, — niistä hän oli innostunut ja riehahtanutkin. Nyt ne kaikki olivat hänestä niin peräti toisarvoisia asioita, — pelkkä ihmisyystunne oli niitä paljo ylempi, ihmisten, onnettomain, erehtyneiden, elämisensä puolesta turhaan kamppailleiden ihmisraukkain kohtaloiden ja hengen pelastaminen siitä armottomasta umpikuilusta, johon he olivat ajautuneet, se oli hänestä nyt hänen ainoa suuri tehtävänsä ja velvollisuutensa … niin toivoton kuin se olikin…
Päijänteen länsirannan teillä oli jo ihmisiä liikkeellä, sotaväkeä jos muutakin väkeä, sitä enemmän, kuta lännemmäs jouduttiin. Mutta Mikon reslaa ei kukaan pidättänyt, matkustava pappi sai estämättä tehdä taivaltaan, ja Erkkikin tuli ihmeekseen huomaamaan, että heillä tie ei noussutkaan pystyyn. Vieläkin hän kyllä usein murisi koko tätä hullun yritystä, mutta ajoi kuitenkin edelleen papin rekeä ja kertoi syöttöpaikoissa talonväille kuivasti olevansa hänen kuskinsa. Kun vahtipartioissaan liikkuvat huovit joskus taipaleella pysäyttivät reen ja kyselivät vastaantulijalta hänen matkojaan, silloin selitti heille Mikko-pappi niin tärkeänä ja niin vakuuttavasti olevansa virkamatkalla oleva pappi ja pyrkivänsä marskin leiriin, että kyselijät enempää tiedustelematta jättivät hänet matkaansa jatkamaan. Ajoivatpa väliin kunnioittaen tiepuoleenkin, päästääkseen tärkeän näköisen hengenmiehen kulkemaan.
Päijänteeltä ylisen Satakunnan rajoille saavuttuaan sai Mikko pian kuulla, ettei hänen tarvinnutkaan ajaa Turkuun asti marskia tavatakseen. Klaus Fleming oli, hävitettyään Ilkan joukon, äsken käynyt Hämeessä ja todennut kaiken kapinaliikkeen jo sielläkin kokonaan rauenneeksi, sekä sitten, jatkamatta matkaansa sen pidemmälle, palannut takaisin pääleiriinsä, joka edelleen oli Pyhäjärven rannalla. Niin kertoivat ilmeisen pelon vallassa olevat ihmiset syöttöpaikoissa, ja sen tiedon vahvistivat vastaantulevat huovit, joilta hän arkailematta sitä asiaa kyseli. Sinne oli hänen siis ajettava eikä tätä hänen pyrkimystään voineet pysähdyttää Erkin jatkuvat varoitukset matkan varrella eikä syöttöpaikoissa emäntäin kauhistuneet, pelokkaat katseet, kun he kuulivat matkustajain aikovan ajaa Klaus Flemingin pääleiriin. Eräässä syöttöpaikassa tapasi Mikko odottamatta tuttavan miehen, ystävänsä ja työtoverinsa Turun ajoilta, Eero Markonpojan, jonka kanssa he talonpoikaisliikkeen alussa olivat yhdessä reessä matkustaneet nuijajoukon mukana ja yhdessä innostuneet tehtävästään sen hyväksi. Toisessa mielialassa ja toisissa olosuhteissa olisi Mikolla ollut paljonkin tarinoitavaa tämän kohtalotoverinsa kanssa, paljo kyseltävää ja tilitettävää. Nyt ei Mikolla ollut siihen mielenrauhaa eikä halua, ja Eerokin tuntui kuin entistä ystäväänsä kartellen koskettelevan vain pinta-asioita. Heidän lyhyestä keskustelustaan kävi kuitenkin kohta selville, että Eero oli paljo jyrkemmin kuin Mikko luopunut talonpoikain asiasta, luopunut kokonaan heitä kannattamasta ja heidän hyväkseen uneksimastakin, — luopunut yleensäkin uneksimasta. Hän kertoi nyt oikeastaan vain erehdyksestä ja talonpoikain vaatimuksesta seuranneensa kapinoivia seurakuntalaisiaan … hän tuomitsi nyt ankarasti koko heidän hankkeensa, josta he nyt jo ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa. Mikko ymmärsi piankin, millä tavalla hänen entinen ystävänsä, joka oli Padasjoella joutunut huovien vangiksi, oli selvinnyt ja vapautunut sotaväen pintehistä, — kieltämällä oman osallisuutensa kansannousuun! Nyt oli Eero Turusta, jonne hän Hämeenlinnasta oli vankina viety, matkalla takaisin entiseen kappalaisenpaikkaansa, jonne piispa Sorolainen oli hänet taas lähettänyt, — Turussa, jossa marskin valta nyt oli kovempi kuin ennen, ei hänen kaikesta huolimatta ollut hyvä viipyä.
— Tapasitko marskin itsensä, kerroitko hänelle suoraan talonpoikain hädästä? kyseli Mikko, tähdäten kohta siihen, mikä hänen omassa sydämessään askarsi.
— En totta tosiaan, marskin tapaamista vältin kuin ruttoa, vastasi Eero torjuvasti. — Se ukko olisi helposti voinut määrätä minut tyrmään heitettäväksi. Kiitin onneani, kun hänen heitukoistaan selvisin piispan suosiollisella avulla Turussa!
— Onko henkesi sinulle niin kallis? Oletpa, Eero, muuttunut melkoisesti, sittenkuin viimeksi tavattiin.
— Me haaveiltiin silloin, — siitä unitaudista olen todellakin herännyt. Kansa erehtyi, ja me sen mukana, miksemme sitä tunnustaisi, — sen ennätin ainakin minä oppia, kun Padasjoella olin lähellä hirsipuuta.
— Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?
— Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on hoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava esivallan hoitaa asiansa.
Tällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle, — sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen työtoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota käytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli elämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen. Kääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika vuorostaan:
— Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?
— Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.
— Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa ohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: »hoida virkasi, muuhun elä puutu…»
Mikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset kuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:
— Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle…
— Mitä sinne, — pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää armoa?
— Aion — armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!
Lyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa marskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain tyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo kärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi velvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi väistyä. Ja hän innostui lopuksi:
— Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme sulattaa hänen sydämensä, — kaksi voi enemmän kuin yksi!
Mutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa kietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, — rekeen ja taipaleelle kiirehtiäkseen, — ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija sittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin uhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän Mikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän virittämää uuden tulen hehkua:
— Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, — parasta olisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos tahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä saavasi aikaan, mitä voittavasi?
— Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on paino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi…
— Sekin paino on ulkokultaisuutta, — tutki sielusi tarkemmin ja palaa virkaasi! Hyvästi!
Sen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa, koetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti riisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa, käsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei niissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus Flemingin puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen hän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään toteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa syöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle jouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla epäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä kannasta.