XVIII.
KLAUS FLEMINGIN SOTALEIRISSÄ.
Suomenmaan käskynhaltija ja sen sotaväen päällikkö, Viikin vapaaherra, valtaneuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming piti Nokian taistelun jälkeen, josta jo oli lähes kuukausi kulunut, sotaleiriään Pirkkalan pitäjässä, Ylisessä Satakunnassa. Siitä keskuksestaan johti hän tarmolla ja taidolla hänelle peräti vaarallisena hetkenä puhjenneen kansankapinan kukistamista ja uhatun, joskaan ei horjahtaneen, valtansa lujittamista. Hän oli sinne koonnut suurimman osan sitä runsaslukuista sotaväkeä, jonka hän Viron sodan jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo pari vuotta, yhä kaiken varalta oli pitänyt aseissa valtansa tukena, ja siitä hän lähetti retkikuntia eri tahoille kukistamaan kapinanpoikasia, missä niitä vielä milloinkin esiintyi. Itsekin oli hän ratsuväkineen tehnyt pienempiä retkiä lähiseuduille kansaa peloittaakseen ja kitkeäkseen siitä viimeisenkin kapinahalun, olipa sitä varten äsken käynyt Hämeessäkin, jonka hän oli todennut jo täysin rauhoitetuksi, — hän ei tahtonut palata Turkuun, ennenkuin maassa viimeinenkin vastarinnan ääni oli vaimennettu. Savossa ei nyt tammikuun lopulla vielä kaikki ollut selvää, jotapaitsi Pohjanmaalta, kansanliikkeen ahjopaikoilta, edelleen kuului jotakin kumeaa kohinaa, vaikka sikäläinen nuijajoukko olikin niin perusteellisesti voitettu ja sen johtajat hirtetty, — muuten oli kapina jo tyyten kukistettu.
Marski piti päämajaa Pirkkalan nimismiehen talossa Tammerkosken rannalla, pienessä kylässä, — hänen sotaväkensä oli tätä keskustaa ympäröiviin kyliin ryhmitetty. Nimismiestalon kahdessa suuressa tuvassa, jotka hänen nöyräselkäinen ja aina puuhakas palvelijansa Juhana Näf — kettumaisuutensa vuoksi oli hänelle annettu pilkkanimi Räf, — oli läheisistä aateliskartanoista tuoduilla kalustoilla ja astioilla järjestänyt kutakuinkin siedettävään kuntoon, asusti hän nyt lähimpäin neuvonantajainsa ja ylimpäin sotapäällikköjensä kanssa, ja, mieltynyt kuin oli sotaleirielämään, viihtyi ja voi hän siellä erinomaisen hyvin. Söi vahvasti, joi olutta, ja vastaanotti eri tahoilta, Turusta, Viipurista, Hämeenlinnasta ja Pohjanmaalta saapuvia tiedonantajiaan; piti apulaisiaan alituisessa toiminnassa ja lähetti heidät heti sammuttamaan sinne, missä vielä vähänkin kulon itua ilmeni. Täältä Tammerkoskelta hoiti hän samalla lujalla kädellä koko maan hallintoa, johti rajankäyntiä Venäjää vastaan ja kiivasta kirjeenvaihtoaan Ruotsiin, tänne saapuivat kuninkaan airuet Puolasta asti hänen luokseen ja täältä hän kuninkaalle tiedotuksiaan ja neuvojaan lähetti. — Pirkkalan leiri oli todellakin täksi sydäntalven ajaksi muuttunut Suomen hallinnan keskukseksi.
Tammikuun loppupäivät (1597) olivat käsissä. Marski oli eräänä aamuna nimismiestalon päätuvassa noussut vuoteeltaan varhain, niinkuin hänen tapansa oli, ja takkatulen roihutessa — hän rakasti lämmintä — sihteerinsä Kasper Gröningin kanssa suorittanut päivän ensimmäisiä kiireellisimpiä hallitustehtäviä, ja hän luetutti nyt itselleen pikalähettiensä yöllä tuomia kirjeitä. Mitään tärkeämpää ei tänä aamuna ollut… Kirje Paraisista Ebba-rouvalta, joka yhäti huolehti hänen terveydestään »siellä synkässä erämaassa sen jumalattoman väestön joukossa, jolla tuskin on oikeita asuntojakaan», — turhaa huolta ja vaivaa, Klaus-herra ei ollut vuosikausiin tuntenut itsensä niin hyvinvoivaksi ja pirteäksi kuin nyt täällä Sisä-Suomessa…! Kirje Käkisalmesta, jossa kerrottiin rajaneuvottelujen alkuunpääsyn taaskin sitkistyvän, — sitä marski tosiaankaan ei surrut, sillä hänestä oli sitä parempi, kuta pitempään siellä rajalla vitkasteltiin, onpahan silloin aina enemmän aihetta pitää sotaväki Suomessa koossa! Ja tämän saman airuen mukana Viipurin kautta kiertoteitse kulkeutunut pieni ja hätäinen kirjelappu Götrik Finckeltä, Savonlinnasta. Götrik-herra oli kirjeen lähettäessään vihdoin saanut sinne sydänmaanlinnaansa kauan odottamaansa apuväkeä ja toimittanut sen heti talonpoikia vastaan, mutta suuret, kiihkoisat kapinajoukot ovat vielä jalkeilla sekä Pohjois- että Etelä-Savossa…
Klaus-herra, joka loikoili vuoteensa reunalla villaisessa yönutussa, vielä tuhruisena ja takkuisena yöunensa jäljiltä kuunnellen Kasperin hänelle lukemia kirjeitä, murahti ja kirosi:
— Se nyt on pirua, ettei sieltä Savosta päin jo rupea tulemaan suoranaisia tietoja. Mikäs tämäkin nyt on — lähes kahden viikon vanha kirjelappu…! Sillaikaa on Götrik erämaanlinnoineen jo ehtinyt nousta tuhkana taivaalle…!
— Tiet ovat kai vielä kapinaväen hallussa, virkahti sihteeri, hienosteleva, kapeisiin kaatioihin ja väljään, samettiseen röyhelönuttuun puettu ja sileäksi suittu kääppänä.
— Mutta olisihan nyt jo kahdessa viikossa pitänyt ehtiä puhdistaa tiet ja ajaa talonpojat helvettiin… Mitä se Götrik sitten kirjeensä lopussa oikein ilmoittaa?
— Pyytää vain apuväkeä täältäkin Savoon…
Marski murisi, ryki ja syljeskeli:
— Götrik kehui Pohjanmaan kapinan puhjettua ylvästellen, että kyllä hän savolaisistaan vastaa, — siinä sillä nyt on ukolla vastaamista! Hän on salaa herttuaa ja talonpoikia hännystellyt … tiedän sen, hän on liian lähellä tuota petollista Kankaisten sukua. Tuhat tulimmaista, olisipa meidän sittenkin pitänyt lähteä Hollolasta sinne Savoon päin, niinkuin aikomuksemme olikin, ja puhdistaa se sekä pään että jäsenten puolesta…
— Hollolaan saapuneet tiedothan olivat vallan rauhoittavia, muistutti sihteeri Gröning, joka osaltaan oli varoittanut isäntäänsä lähtemästä tuolle kovin vaivaloiselle matkalle Päijänteen itäpuolelle, jonne häntä itseään ei ensinkään haluttanut.
— Niin, sikäläiset voudit ja knaapit kehuivat siellä muka suorittavansa urotekoja, — olivat kai Sysmässä käyneet ryöstämässä ja polttamassa…! Mutta miksei tule Savosta suoraan ja oikeita tietoja? Pitänee lähettää vielä huovijoukko sinnekin…
Näin marski siinä itsekseen vihapäissään rähisi, kirosi usein ja synkästi, sekä yski sekaan. Oli taas illalla tullut monta olutkannua kallistetuksi, ja ne vielä hiukan kurkussa kutkuttivat. Rutosti hän sentään nousi puolimakaavasta asennostaan, oikaisi suoraksi kookkaan vartalonsa ja astui sihteerinsä luo tuvan suuren pöydän ääreen.
— Knut Kurki saa lähteä sukulaistaan Savoon tervehtimään ja pintehistä pelastamaan, puheli hän edelleen kuin itsekseen. — Vaikka tosin uskon Fincke-ukon siellä omin voiminsakin selviävän; se on ovela äijä, monista pulista se on ennenkin puikahtanut … suotta se vain aina ruinuaa…
Palvelusintoinen Juhana Näf toi marskille suuret ratsusaappaat, jotka hän taitavasti veti herransa jalkoihin, puki karkean, sarkaisen asetakin hänen ylleen — Klaus-herra ei rakastanut hienoja verkoja eikä samettitakkeja, hänen pukunsa piti ennen kaikkea olla lämmin, — ja kiinnitti miekan hänen vyölleen. Vesiastiakin oli siinä silmäinpesua varten, mutta sen ohi marski välinpitämättömästi astui; tähän tottunut palvelija kantoi vesimaljan pois sekä sipsutti sitten nokkelana tuomaan herralleen kannullisen kuumaa olutta.
— Ei, minä tahdon nyt syödä, komensi vanhus, pöydän päähän istuutuen ja miekkansa viereensä pöydälle läimäyttäen. — Miksei tuoda jo aamiaista, sianlihaa ja piimää ja rasvakyrsiä, — hä?
Luokkiselkäinen palvelija juoksi kuin hyrrä tätä käskyä toimittamaan ja samassa häärikin lauma palvelijoita aamiaista valmistellen. Hetki oli tavallistakin varhaisempi, siksi ei vielä murkina ollut valmisna, mutta Näf tiesi vanhasta kokemuksesta, että hänen tuittupäinen herransa nostaa pahan metelin, jos ateria viipyy silloin, kun hän tahtoo syödä. Ja hän tahtoi syödä usein ja paljon…
Marski silmäili vielä siinä pöydällä olevia, yöllä saapuneita kirjeitä, käänteli kuin halveksien kourassaan Götrik Fincken pientä, vanhaa ja vähän valaisevaa lappusta, joka häntä sittenkin enin huoletti, ja rupesi taas sihteerilleen toruen äyskimään.
— Mikseivät tule jo toiset herrat tänne tupaani, Kurki ja kuomani Iivarinpojat ja ne muut, — missä ne herrat laiskurit aikailevat, vai aikovatko nukkua koko päivän ja antaa minun yksin syödä aamiaiseni. Vikkelämmin, Kasper, nosta heidät pystyyn, kaada jäävettä heidän niskaansa ja tuo tänne — niinkuin jo olisivat. Mokomat vuodesankarit…!
Klaus-herran lähimpään seurapiiriin ja pöytäkuntaan kuuluivat sotaeverstit Ivar Tavast ja Knuutti Kurki, milloin eivät olleet partioretkillään, Särkilahden kiivasveriset veljekset Pertteli ja Mauno Iivarinpojat, jotka tosin eivät paljoa liikkuneet sotaisilla retkillä, vaan sitä tehokkaammin avustivat marskia ruoka- ja juomapöydän ääressä, — juovuttuaan usein tappeluksikin pistäen —, kuului Jaakko Olavinpoika, Bolstadin herra, joka seurasi Viikin vapaaherraa kuin uskollinen koira, sekä pari muuta ylimystä. Marski viittasi hienoluisen sihteerinsä viereensä istumaan. Sillä ateriat olivat hänelle usein samalla virkaistuntoja, joissa tehdyt päätökset kirjurin kesken syönninkin piti panna paperille, tai kirjoittaa niistä kirjeitä tai toimeenpanna yhtäkkiä annettuja ohjeita. Hänellä ei näin ollen ollut oikeastaan lepoa koskaan, sillä väliin yölläkin komensi marski kirjurinsa panemaan paperille jonkun tuuman, joka hänelle vuoteessa maatessaan oli yhtäkkiä päähän pälkähtänyt. Toiset herrat kiirehtivät toisesta tuvasta, sikäli kuin unisina vuoteiltaan kerkesivät, sisään ja asettuivat tietyille paikoilleen ruokapöytään.
Marski söi nytkin paljon ja joi syödessään vielä enemmän. Mutta sitä tehdessään hänen ajatuksensa kuitenkin olivat koko ajan työssä. Nyt hän varsinkin aprikoitsi sitä ongelmaa, miten Ruotsin Kaarlo-herttua, jonka hän uskoi koko nuijakapinan aiheuttajaksi, oli saanut vaikutetuksi kaukaisen Savonkin kansaan, jota Götrik oli kehunut. Hänen asiamiehensä Pohjanmaalta ovat kai sielläkin hiihdelleet, — ruotsinkielisiä kirjureita kuuluu sielläkin olleen kapinaväen joukossa.
— Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä, kun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, — näin jatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti, että rasva suupielistä tippui. — Nyt meillä on hyvin aikaa täällä talvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse avovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä Uudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen kesäiset yrityksensä torjumme.
— Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli hiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.
— Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi Klaus-herra tyyneesti ja varmasti. — Sota on välttämätön, ja se alkaa heti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat Ruotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys; takaiskuksi tarkoitettu, — edessäpäin esiintyy mestari itse kai avonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille helkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen yhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla sadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi tarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.
Marski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja kaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin terveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä kuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja tehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita katkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet. Ohkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen, ruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta kasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli ruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja tihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle, — hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen kasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta se ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan hiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty…
— Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää, on meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin vapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan. — Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa, siksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene kynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.
— Se on totta, matki Jäppilän herra, — täältä sisämaasta ei saa silloin kuulua hiiskahdustakaan.
— Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. — Talonpojat on jo nujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria. Ja siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa, pysyvät erillään herttuan uusista pauloista.
Murkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia asiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita, armonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa tuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta. Mutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä eteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, — tulokas pyrki tarmokkaasti ja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.
— Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä marski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. — Etkö voi antaa hänelle potkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.
— Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli sisälle tupaan, — se on eräs pappi…
— Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. — On me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, — nehän ne salaa meitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?
— Sellaistakin sanoo olevan asianaan … kertoo tulevansa Savosta.
— Vai Savosta, innostui marski, — laskepas sisään se pappi, kuullaan, mitä hänellä on sieltä kerrottavana.
Marski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja ojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä mukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen paksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.
Se olikin hento, kalvakka, hyvin epävarman näköinen nuori mies, jonka polvet tuntuivat vavahtavan hänen sisään astuessaan ja jonka silmät säikähtyneinä, mutta samalla intohimoisina, pälyivät kynttilöin valaistuun ruokapöytään päin. Saapunut asiamies, Mikko Martinpoika, kumarsi ja pysähtyi keskilattialle.
— No, mikä olet sinä miehiäsi, mistä kotoisin, urahti marski pöydän päästä, puoleksi uteliaana, puoleksi kiusaantuneena.
— Olen Rautalammen kappalainen…
— Rautalammen, — siinä erämaassa olen pari vuotta sitten käynyt yksiä hirtehisiä kurittamassa, mutta nythän sieltä taas kuuluu Hämeessä asti käyneen kapinoitsijoita. Et ole tosiaankaan siellä hyvin laumaasi paimentanut…
Se ensi ryöppy marskin suusta ei ollut omansa nuoren papin rohkeutta lisäämään ja neuvotonna hän jäikin äänettömäksi, tietämättä miten lähteä suurta tehtäväänsä esittämään, kunnes marski karjaisi:
— Asiasi! Tahdot kai puolustautua, että et muka ole syypää talonpoikain nousuun, mutta minä en sitä paljo usko, — te papit olette monin paikoin kansaa villinneet, teidän asianne on myöhemmin vielä erikseen tutkittava!
— En puolusta itseäni, sopersi Mikko silloin vastaukseksi hiljaisella äänellä, — syyllinen olen kyllä monellakin tavalla, en ole osannut sanankuulijoitani johtaa oikeaan. Mutta itselleni en rukoile armoa, rangaiskaa minua ansioni mukaan, — tuolle eksyneelle kansalle nyt rukoilen armoa, laupeutta…
— Mille kansalle, kenen puolesta puhut, mikä kapinajoukko sinut tänne lähetti, kyseli nyt kipakasti marski, jota asiamiehen ylimalkainen ruikutus ellotti. — Mistä nyt tulet?
— Suur-Savosta…
— No, se on toki selvä vastaus, nyt annas kuulua, mitä sinulla on sieltä kerrottavana. — Milloin sieltä läksit?
— Olen ajanut yötä ja päivää yhteen menoon suoraan Mikkelin kirkolta.
Siellä tapahtunut hirmuinen teurastus ei antanut sielulleni rauhaa…
— Mikä teurastus? — Marski kumartui eteenpäin aivan jo uteliaana kyselemään, sillä noista Savon tapahtumistahan hän juuri oli odottanut tietoja. — Onko siellä ollut taistelu? Milloin? Ja miten siellä kävi?
— Oli taistelu, vastaili Mikko, marskin mielestä liiankin hitaasti. — Viime sunnuntaina, kirkon aikaan; taisteltiin Mikkelin pappilassa, jonne sotaväki saartoi koko talonpoikaisjoukon…
— Ähäs, nyt sinun juttusi rupeaa joltakin kuulumaan, mikset tuota jo heti sanonut, intoili Klaus-herra iloisena tuosta vieraan tuomasta voiton sanomasta. — Vai saartoivat, kerro tarkempaan, miten sitten kävi…?
— Talonpojille oli luvattu henki, jos he antautuvat, mutta heidät mestattiin kuitenkin kaikki… Minä en saata uskoa, että tämä teurastus tapahtui teidän tahdostanne, jalosukuinen herra. Kansa on kärsinyt ja kärsimyksissään erehtynyt, mutta ettehän kuitenkaan voi sallia, että se lopen hävitetään.
— Mitä höpiset … lopen hävitetään! Niskurit ja kapinoitsijat ovat kai vain saaneet rangaistuksensa, ärähti marski. — Onko siellä Savossa kapina jo kaikkialla kukistettu?
— Talonpojat ovat tietääkseni joutuneet tappiolle joka taholla, pohjoisessakin, sotaväki on kaikkialla voittanut. Mutta juuri siksi olen kauhistuneena ja typertyneenä tuosta hirmuisesta, tarpeettomasta verenvuodatuksesta tullut teitä rukoilemaan: älkää salliko tuon verenvuodatuksen jatkua, älkää antako voittaneen sotaväkenne surmata syyllisiä syyttömäin mukana, julistakaa anteeksianto…
Näitä nuoren papin taivuttavia rukouksia tuskin enää ruokapöydän ympärillä kuunneltiin. Siellä oli itse tuo hänen tuomansa uutinen talonpoikaisten nuijamiesten kukistumisesta vallannut niin suuren mielenkiinnon, että koko keskustelu herrain kesken keskittyi siihen. Mutta saattoiko siihen uutiseen uskoa, tiesipä, mikä tämä haihattelevana esiintyvä pappi on miehiään ja mihin hän tähtää.
— Miksei olisi Götrik Fincke itse lähettänyt meille pikaviestiä voitostaan, epäili aina epäluuloinen Pertteli herra, ja hänen veljensä Mauno säesti:
— Ei Götrik ole sellaisissa asioissa hidas…
— Mutta hän ei tiettävästi itse ollut mukana Suur-Savon taisteluissa, rampa ja raihnainen mies, selitti Ivar Tavast, joka Fincken hyvin tunsi. — Ja hänen alapäällikkönsä ovat tolhoja…
— Kenties täytyy Knut Kurjen sittenkin lähteä sinne asioista oikeaa selkoa ottamaan, esitti jo Jäppilän herra.
Silloin kääntyi Klaus Fleming, joka ääneti oli kuunnellut herrain porinata, taas tuikeana keskilattialla, ikäänkuin vastausta odottaen, seisovan, syväsilmäisen papin puoleen ja kysyi ärjäisten:
— Mitä oikein on tapahtunut siellä Savossa ja siinä Mikkelin taistelussa, kerro selvästi kaikki, niin että voimme päättää valehteletko!
Iloisena, että pääsi taas varsinaista asiataan ajamaan, kertoi nyt Mikko, mikäli hän tapausten menoa oli ymmärtänyt, talonpoikain etenemisen Juvalle ja Sääminkiin asti, heidän peräytymisensä sieltä, kertoi talonpoikain hajaantumisesta ja jäännösjoukon sulkeutumisesta Mikkelin pappilaan. Täällä pappilassa ja kirkonmäellä harjoitetut verityöt kuvasi hän sillä kauhulla ja vavistuksella, joka vieläkin hänen mieltään vatvoi ja joka oli hänet pakottanut tälle retkelle. Mutta siinä marski taas äkkiä ja kärsimättömänä keskeytti hänet ja karjaisi tiukasti:
— Tuon jo kerroit äsken. Jos juttusi on tosi, ovat asiat Savossa hyvällä kannalla. Mitä siis oikeastaan väität ja ruihnaat?
— Talonpojat ovat pahasti esivaltaa vastaan rikkoneet, heidän hätänsä on heidät eksyttänyt, vastasi Mikko tuota komentoääntä säikähtäneenä, mutta jatkoi sitten rohkeammin, pakkautunutta sydäntään tyhjentäen: — Mutta salli niiden, jotka taas tahtovat palata rauhassa viljelemään raastettuja maitaan ja köyhissä kodeissaan elämään, salli heidän se rauhassa tehdä! Älä anna enää huoviesi teloittaa noita onnettomia voitettuja viimeiseen mieheen asti, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä tekivät, älä salli heidän hävittää tätä kovia kärsinyttä kansaa ja sitten istuttaa henkiin jääviinkin niin syvää kauhua ja kirousta, että se vihana ja kostona periytyy vielä vastaisiinkin polviin. Ole armollinen noita erehtyneitä kohtaan … siitä on sinulle oleva siunaus…!
Klaus Fleming oli kuunnellut papin pitkää juttua ensin mielenkiinnolla, sitten taas kärsimättömästi, — häntä ärsyttivät varsinkin Mikon viittaukset siihen, että talonpojilla muka oli ollut liian raskaat rasitukset ja että niiden synnyttämä epätoivo olisi heidät aseisiin nostanut, — itsehän hän syytti kaikesta herttuan vehkeitä ja talonpoikain uppiniskaisuutta. Mutta kun Mikko vielä rupesi jatkamaan:
— Ja ulota säälisi niinkin pitkälle, että heiltä, paljaiksi ryöstetyiltä, vastaiseksi helpoitat majoitusrasitusta ja veroja … silloin kimmahti pörröparta pöydän päästä pystyyn ja jyrisi ukkosen äänellä:
— Hä, mies, sinä puhut päättömiä ja puhut pääsi puhki! — Hänen niskansa oli käynyt punoittamaan, hänen leveä leukansa väkätti hetken ja sitten hän jatkoi karkealla, ilkkuvalla äänellä: — Tämä teerenpoikako tulee meitä neuvomaan, että kapinantehneet pitäisi jättää rankaisematta, kun heidän kavala yrityksensä iskeä puukko selkäämme ei onnistunut…! Ja kun he vihdoin, ryöstettyään ja poltettuaan herrain ja esivallan omaisuutta, joutuvat tappiolle kapinayrityksessään, jota kukistaakseen sotamiestemme on ollut uhrattava henkensä ja vuodatettava verensä, silloin nämä eivät saisi heitä edes kurittaa, vaan pitäisi lähettää kapinamiehet kauniisti koteihinsa, valmistamaan uusia vehkeitä, — ehkä taputtaa vielä olallekin…!
— Ja kaiken lisäksi olisi vielä palkinnoksi kapinasta helpotettava näiden nuijapäiden veroja … säesti Jäppilän herra korkean suojelijansa sisukkaita puheita. Ja hänen Mauno-veljensä kiirehti terästämään:
— Sehän olisi sama kuin kehoittaa heitä: yrittäkää pian uudestaan! Ei, tällä papilla on pää pehmyt — tai liian kiero!
Mutta marski Fleming ei pitänyt siitä, että hänen puheisiinsa puututtiin silloin, kun hän itse oli sanavauhdissa; ja hän humautti tihruisilla silmillään moittivasti liian palvelushaluisiin Särkilahden veljeksiin. Hän puhui usein hyvin laajasanaisesti ja perinjuurisesti ja nytkin otti hän lattialla seisovalle, orvon näköiselle papille oikein olan takaa selittääkseen, kuinka rikollisesti talonpojat olivat menetelleet, murhanneet hänen huovejaan, avantoonkin heitä upottaneet … polttaneet satoja kartanoita, yrittäneet erottaa hänet, kuninkaan edustajan, virastaan ja panna kuninkaan vastustajan sijaan…! Hän kuvasi nuhtelevasti, kuinka he olivat esivallalle uppiniskaisina antautuneet ilkimysten verkkoihin, jotka valtakunnalle turmiota valmistavat, ja uhanneet tulla repimään maahan Turun linnan muurit…
— Ja tämän kaikenko he olisivat saaneet iltikseen tehdä, rankaisematta…! Sellaista viisautta ei sinun, keltanokan, olisi tarvinnut tulla Rautalammelta eikä Savosta meille opettamaan! Kuka sinut on lähettänyt meille tuota lorua jaarittelemaan, — vastaa suoraan ja kiemurtelematta…!
Mikko oli tärissyt kuin vilutaudissa tuota korkean herran pitkää ja vihaista nuhdepuhetta kuunnellessaan. Marskin puheissa oli aina iskevää voimaa, ja voimakkuudellaan hänen sanansa nytkin aivan typerryttivät ja sekoittivat Mikon omat ajatukset ja suunnitelmat. Hän tunsi aivan maahan vajonneensa eikä uskonut enää saavansa sanaa suustaan, — kohtalonsa hän aavisti jo päätetyksi. Mutta kun kiukkuinen herra lopuksi teki tuon suoran, vastausta vaativan kysymyksensä, vastasi Mikko siihen nöyrästi, mutta avoimin katsein:
— Kukaan ei ole minua lähettänyt. Omantuntoni pakosta olen tämän pitkän matkan tehnyt. Olen murjottu mies, sydämeni vuotaa verta, kaikkeni olen itsekin menettänyt … mutta kansan teurastamista en sittenkään voinut nähdä. Minun täytyi jotakin yrittää noiden onnettomain hyväksi. Ja tiesin, että ainoastaan te, marski, voitte pakottaa sotaväen säästämään talonpoikia sukupuuttoon häviämästä.
— Sukupuuttoon … väitätkö Götrik Fincken hävittävän lääniläisensä sukupuuttoon, — hän on savolaisilleen liiankin pehmyt, urahti marski, mutta hänen ääneensä oli Mikon viimeksi vastatessa sittenkin tullut hiukan talttuneempi sävy.
— Ehkä hän itse on lempeämpi, hänen sotapäällikkönsä ovat joka tapauksessa julmia kostaessaan, vastasi Mikko jo hiukan vapaammin. — Ja miten voi kansa enää maitaan viljellä ja verojaan maksaa, jos sen miehet kylittäin ja pitäjittäin surmataan… Kansa on nyt nöyrtynyt…
Marski oli istahtanut penkille ja käynyt taas kuin tuohon jutteluun vähän väsähtäneenä ja miettiväisenä jyrsimään mehukasta lampaanlapaa, kulauttaakseen taas kurkustaan alas kannullisen olutta sen päälle. Ja sillaikaa olivat taas toiset herrat käyneet ääneen, rökittäen mielestään liian rohkeapuheiseksi käynyttä asiamiestä sanojensa ruoskilla.
— Vai lempeyttä nyt vaaditaan, sitäkö talonpojat osottivat, kun ryöstivät meidän kartanoitamme, puhui Knut Kurki, jonka pari aputaloa heti kapinan alussa oli tullut ryöstetyksi. — Ei, antaa huovien Savossa tehdä puhdasta, siivota ja kitkeä väestöstä uppiniskaisuus aivan juuriaan myöten. Sen he kyllä tekevätkin, täältä ei tarvitse sinne lähettää apulaisia eikä hillitsijöitä.
Knut Kurjen ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä retkeilemään Savon tiettömille erämaille ja hän kannatti senvuoksi täyden toimintavapauden jättämistä sikäläisille sotapäälliköille.
— Hirsipuu ja mestauskirves ovat noille nuijapäille aivan oikeutettu rangaistus, intoili Hämeen rauhoittaja Ivar Tavast, joka oli näitä kurituskeinoja itse runsaasti käyttänyt. — Ja sinullekin, pappi, joka tulet tänne meille laverruksiasi latelemaan!
— Niin, ainakin tyrmään tuo mies joutaa miettimään omatekoisia valtiollisia viisauksiaan, yritti veistelemään Bolstadin herrakin, joka aina tahtoi olla muita muuatta astetta edellä ja aina mahtavalle suojelijalleen mieliksi, mutta ei kumpaakaan aina osannut.
— Käskykirje Götrik-herralle, että hän listii päät niin monelta talonpojalta kuin suinkin, — sen tämä anomus aiheuttakoon, eikä mitään muuta, uhmaili edelleen omista verkoistaan ylpeilevä Ivar Tavast. — Niin mekin Padasjoella tehtiin, niskat nurin vain kaikilta, jotka olivat asetta kantaneet!
— Vaikka olitte valoin taanneet heille heidän henkensä, pisti Kurki-herra väliin hiukan myrkyllisesti, — hän ei sentään, ritarillisena miehenä, tuollaista sanapattoisuutta oikein hyväksynyt.
— Mitäs talonpojille annetuista valoista, — vannopas nyt jotakin vihaiselle härkälaumalle, joka päällesi käy, ikeen alle sen pistät kuitenkin. — Ivar herra joi mahtavan kulauksen olutta; ikäänkuin tuon elämänohjeensa varmistukseksi.
Marski jyrsi sillä välin lampaan lapaa, kuunnellen ääneti herrain uhittelevaa keskustelua ja heittäen aina väliin miettivän silmäyksen sillalla avuttoman näköisenä seisovaan kalpeaan, mutta tulisilmäiseen pappiin. Tämän aiheettomista puheista ja neuvoista oli hän aluksi kovasti suuttunut, mutta joku sana Mikon vastauksesta oli herättänyt hänen päässään eräitä siinä jo ennen liikehtineitä ajatuksia taas kiertämään. Mistäpä todella lypsetään veroja, ja millä sotaväki elätetään herttuan hyökkäyksen varalta, jos lehmä tapetaan tai saatetaan täysmahoksi?
Tarmolla on tämä kapina kukistettava, niinkuin on tehtykin, mutta myöskin taidolla… Silmällä on pidettävä sitäkin, ettei väestö liiaksi heikkene … ja ennen kaikkea, ettei se epätoivossaan taas uudelleen syöksy herttuan helmaan, jos tämä todellakin pääsisi Suomeen. Se on tuosta auttajastaan kertakaikkiaan vieroitettava … sitä oli marski jo ennen yritellyt, kuvaten kansalle herttuan syypääksi talonpoikain nousuun ja koko heidän onnettomuuteensa; sille on teroitettava, että tuo ovela ruhtinas on heidät pettänyt ja uhrannut heidät omiin tarkoituksiinsa — niinkuin on tehnytkin…
Ehkä on tuon pappiparan puheissa sittenkin jotakin järkeä, hänen itsensä siitä tietämättä, mutisi karkeapiirteinen ylimys itsekseen. Ja hän voi juuri olla sopiva mies vaikuttamaan nyt nöyrtyneiden talonpoikain mielialaan, — vaikka hän tässä vain älytöntä lempeyttä ja armonantoa haihatteleekin…
Kuuntelematta enää toisten herrain väittelyä oli marski kotvan istunut näissä mietteissään ja virkahti nyt ikäänkuin koko kohtaukseen kyllästyneenä:
— Jo on tämän löyhäpäisen papin kanssa tarinoitu tarpeeksi, meillä on tässä tärkeämpiäkin tehtäviä, — kirje on nyt laitettava Puolaan Suomen kapinan lopullisesta päättymisestä. — Ja viskaten jyrsimänsä lampaanluun kolisten koirille pirtinnurkkaan, lisäsi hän: — Kapinoitsijoita on rangaistava ansion mukaan, varsinkin johtajia. Mutta jos talonpojat näistäpuolin pysyvät siivolla ja viljelevät napisematta maitaan ja maksavat veronsa, niin saavat sen tehdä. — Kankeasti viitaten kädellään pappia poistumaan jyrähti hän tälle: — Vie sinne maille sellaiset terveiset — enin rikollisten asia tutkittakoon sitten käräjillä. Mutta auta armias, jos he vielä uudelleen nousevat esivaltaa vastaan taikka vehkeilevät meidän selän takana, yllyttipä heitä kuka tahansa, — silloin emme jätä elävää elukkaa heidän kyliinsä, emme kukkoa tunkiolle kiekumaan. Sano se heille…!
— Mitä, lasketko tämän röyhkeän kapinanpuolustajan noin vain menemään, kiivaili Pertteli Särkilahti, kun oivalsi marskin aikovan lähettää papin takaisin talonpoikain luo terveisiään viemään.
— Köysiin minä hänet pistäisin, terästi Ivar-herra, jonka päässä jo väkevä aamiaisolut kihahteli, — itselleen opetukseksi ja muille nuijapäille varoitukseksi.
— Ties mikä hän on lopultakin miehiään, usutti Bolstadin herrakin.
Ja aina palvelushaluinen Juhana Näf kutsui jo tupaan vahtihuovin muka viemään noin tuomitun asiamiehen parempaan talteen. Mikko näki ne oireet, mutta ne eivät häntä hänen nykyisessä mielialassaan säikyttäneet, hän astui kuin rohkaistuneena askeleen lähemmäs ja virkkoi:
— Minut sitokaa ja surmatkaa, ehkä sen olen ansainnut. Mutta kansan kohtaloa helpottakaa, se on epätoivon partaalla…!
Marski naurahti, heitti intoileviin seuralaisiinsa hillitsevän katseen ja virkkoi papille:
— Ehkä lienet ansainnut hirttoköyden sinäkin. Mutta nyt mene, aja suoraan Rautalammen erämaille ja vie äskeiset terveiseni sinne. Sano noille jukuripäille, että minä kirjoitan samanlaiset neuvot Götrik-herralle Savoon ja muille käskynhaltijoilleni. Mutta muistakoot ja varokoot vihaani, jos vielä jotakin yrittävät, he ovat jo ennen tunteneet kourani… No, ala laputtaa…
Mikko ei oikein ymmärtänyt asiain tätä käännettä ja seisoi vielä tuokion kuin neuvotonna siinä lattialla. Juhana Näfin täytyi häntä oikein olasta työntää ja ohjata ovelle, ennenkuin hän typerryksissään siitä ulos osasi.
Eikä tuota marskin suopeutta ymmärtäneet toiset ruokapöydässä vielä istuvat herratkaan. He rupesivat Mikon lähdettyä puolittain pilkallisesti, puolittain moittivasti puhumaan tuosta kapinaväen näöltään hurskaasta, mutta todellisuudessa koppavasta asianajajasta, joka nyt näin pääsi erämaan nuijapäille armon evankeliumiaan saarnaamaan.
— Liekö ollut koppava, en tiedä, mutta ennen kaikkea hän oli lammas, virkahti siihen marski naurahtaen. — Ja oikeata, minun mieleistäni evankeliumia hän siellä nyt saarnaa.
— Tiesi tuon taata, epäili sihteeri Gröning, joka juuri tuli sisään asioiltaan. — Tuolla toisessa tuvassa tunnustelivat häntä eräät samaksi papiksi, joka viime syysmarkkinain aikana Turussa puhui ja paasasi kapitulin salissa teidän korkeuttanne vastaan.
— Samako mies, kivahti nyt hetkeksi marskikin.
— Senkö vehkeilijän Aningaisten Martin poika?
— Sen juuri, se suku on aina vastaasi vehkeillyt, usutti Pertteli-herra. — Eikä se poika luultavasti ollut oikeilla asioilla nytkään.
— Senkö poika, hoki Klaus-herra hampaittensa välitse ja hiukan kuin katuen lauhkeuttaan. — Mutta menköön, lammas hän joka tapauksessa on, ja meidän asiaa hän nyt tietämättään ajaa.
Terävästi tuijotti hän eteensä, ikäänkuin katsellen kauas tulevaisuuteen, laski raskaan käsivartensa ponnella pöydälle ja puhui nyt varsin vakavissaan:
— Se suuri asia, edessä oleva tiukka ja armoton taistelu, se luo jo ennakolta varjonsa moniin nykyhetken ilmiöihin, pieniin jos suuriinkin seikkoihin. Meidänkin on muokattava täällä maata sen taistelun varalta, niinkuin herttua omalla tahollaan tekee, meidän on varattava selkämme vapaaksi, on varustauduttava ottamaan vastaan iskuja edestäpäin ja — iskemään itse. Iskettävä on silloin, piru soi, niin että kypärät ja otsaluut paukkuen halkeavat…!
Honkainen pöytä paukkui, kun kuumentunut mahtimies siihen, aterialta nousten, nyrkkinsä pudotti, mutta ei toki haljennut. Toisetkin herrat nyt nousivat kannujensa äärestä hiukan noloina. He näet eivät voineet oikein seurata Viikin vihaisen vapaaherran viimeistä, kierteistä ajatuksenkulkua, eivät käsittäneet, mitä tuon haihattelevan papin mukana erämaille lähetetyt terveiset saattoivat kuulua siihen taisteluun Kaarlo herttuaa vastaan, joka nykyisin todellakin loi varjonsa kaikkiin marskin ajatuksiin ja tekoihin ja jota he tiesivät hänen hautovan mielessään yöllä ja päivällä. Sen he vain käsittivät, että hankkeissa oli kiivas, leppymätön, ratkaiseva taistelu niiden kahden mahtimiehen välillä, jotka kuninkaan poissaollessa nyt isännöivät Ruotsin valtakunnan eri osissa, ja tämän edessä olevan valtataistelun rinnalla kaikki muu tosiaankin oli arvotonta…
* * * * *
Sillävälin ajoi jo Mikko Martinpoika Pirkkalan Tammerkosken kylästä hyvää vauhtia itään päin. Ajomies, jonka korvat olivat olleet kuumat ja jonka sydän oli pahasti läpättänyt, kun hän nimismiestalon pihalla, huovien ja kaikenlaisen uteliaan aseväen keskellä, aamukauden odotti marskin majataloon puoliväkisin tunkeutunutta pappia, ei nyt pitkän matkan tehnyttä hevostaan säälinyt. Hän löi sitä ohjasperillä lanteille myötä- ja vastamäessä, häntä poltteli halu päästä mahdollisimman pian ja kauas tuolta sotaväen suurleiriltä, jonka lähettyvillä hän ei vieläkään tuntenut henkeään turvalliseksi. Vasta kun puolirupeama näin oli ääneti ajettu, sai läähättävä koni vihdoin astella vastamaassa ja vasta silloin Erkki Pentinpoika kääntyi reen perällä istuvan Mikon puoleen, joka näytti siinä avoimin silmin uinailevan.
— Sinnekö Päijänteelle tästä takaisin ajetaan? kysyi hän mahdollisimman tyyneesti, ryhtymättä vieläkään tiedustamaan Mikon rohkean vierailun onnistumista ja miten hän oli selvinnyt sieltä kontion pesästä.
— Ei, käännytään pohjoisemmas, ajetaan suorimpia teitä kohastaan
Rautalammen erämaille, kotikulmille!
— Ja jätetään sukulaisnaiset edelleen yksin pahaiseen pakosaunaan
Sysmän takaiselle salolle, niinkö?
Erkki katsoi uteliaana Mikkoa suoraan kasvoihin, eikö niissä vieläkään näkyisi järkiinpalaamisen ja entisen arkipapin ilmeitä. Mutta ei, juhlallisen vakavat ja kylmän järkähtämättömät olivat edelleen Mikon kasvot, ja hänen silmissään paloi yhä sama rauhaton lieska, joka Erkkiä oli Mikkelin pappilasta asti vistottanut. Ikäänkuin nöyrästi, mutta varmasti Mikko vastasi:
— Emme saa vielä heitä ajatella, suuremmat asiat ja tehtävät meitä ensin erämaille vaativat. Käännä ensi tienhaarassa pohjoiseen päin, kysellään kylistä tietä…
Samapa se Erkistä oli minne ajettiin, melkein mieluummin hän puolestaan taivalsi suoraan kotisaloaan kohti. Mutta Mikon jatkuva päättäväisyys ja ankaruus, hänen äänetön, jäykkä olemuksensa häntä yhä oudoksutti eikä hän enää malttanut olla kysäisemättä:
— Etkö päässytkään painajaisestasi, vaikka marskin puheille pääsit, — turhako olikin tämä pitkä matkamme?
— En tiedä vielä, oliko se turha, enkä tiedä, pääsenkö painajaisestani kokonaan koskaan, vastasi Mikko huoahtaen. — Mutta sain toki sanoa sanottavani, sain purkaa pakahtuvan sydämeni, ja paljo se sentään helpotti. Mutta suurta tehtävääni en ole sittenkään vielä suorittanut, sitä kestää kyllä ikäni kaiken.