XIX.
SYDÄNMAALLE.
Päiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi vähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan etelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin parvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä Pieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin. He palasivat nyt, ketkä palasivat, noista »suurista eristä», mutta eivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin tavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle eivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista riistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän rinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti, uupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet heiltä matkan tuloksia utelemaan, — he olivat näet jo ensimmäisiltä etelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt taasen, huovit ovat voittaneet, — hyväpä, kun mies toki hengissä palasi…
Sillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin kyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja toinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä kierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä taisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa kertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan. Mikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin kirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, — palaamaan pääsivät vain ne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan olivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.
Näissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen jälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden humussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa. Olihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat olleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä ahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli taloissa kotitöitä tehty… Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja tahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa koko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen mukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai varrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin taloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi synkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt taas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo, jotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta entisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.
Vielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin tuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän arvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä melulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet talonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä sääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole saaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin palanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla… Senpä vuoksi olikin ainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä kyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi nyt kotikylistä paettava, — paettava niin kauas, ettei huovien kosto eikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.
Kovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet olleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli sentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin Hämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu, saapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti puhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä Apajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle, vaivaloiselle hiihdolle, — pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja sydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana vielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän kierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään voutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien takana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa laskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden välisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat suot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat henkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, — sinne he nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä korjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja eväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän sydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin, sillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin koteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.
Silloin ajoi eräänä päivänä Apajan pihaan resla, jota veti luukasaksi laihtunut koni ja josta kankeina pitkän istumisen jälkeen nousi kaksi miestä: Kelalan talon vanhin poika Erkki, joka Mikkelin kirkonmäeltä oli papinkuskina pelastunut, mutta sitten taas kadoksiin jäänyt, ja pitäjän nuori kappalainen, joka hänkin joulun alla oli lähtenyt nuijamiesten matkaan ja jonka kohtaloista sitten ei ollut paljoa kuulunut. Kaihoisin mielin heitä nyt Apajassa ja Kelalassa tervehdittiin, ei sillä riemulla, millä heidän saapuessaan eräänä tuulisena syyspäivänä. Eikä ollut siellä nyt palanneelle pojalle eikä papillekaan paljo sanottavaa, jota nämä eivät olisi itse heti oivaltaneet. Se yksi, viimeinen, surullinen tehtävä täytti nyt kaikkien mielen: pako kotitaloista! Apajasta, jossa ei nyt ollut pieniä lapsia, aikoivat kaikki väet, koko perhekunta, lähteä sydänmaalle, sijoittaa karjan naapureihin ja jättää talon aivan autioksi. Toisiin taloihin, kuten Kelalaan, kuuluivat aikovan jäädä heikkovoimaisimmat ja ne, jotka luulivat voivansa todistaa syyttömyytensä.
Mutta äsken palannut pappi kehoitti toivottomia tuttaviaan vilkkaasti ja hartaasti luopumaan koko pakoaikeesta, väittäen, että he saavat ja voivat nyt rauhassa koteihinsa jäädä:
— Tulen suoraan sotamarski Klaus Flemingin luota Pirkkalasta, jonne Erkin kanssa ajoin juuri huovien julmuutta estääkseni. Ja hän käski minun tuoda tänne juuri sellaiset terveiset.
— Klaus-herrako, mikä sen nyt olisi näin muuttanut? Toista hän oli poikaa, kun kolme vuotta sitten kävi meitä kurittamassa.
Näin epäilivät murjotut miehet heti.
— Sillä kai on omat syynsä, selitti Mikko tupaan astuen, — ei tahdo kansaa hävittää liiaksi sukupuuttoon, tarvitsee veronmaksajia… Varmasti hän lupasi laatia käskyn alasilleen virkamiehineen, että antavat talonpoikain raataa taloissaan rauhassa, kun nämä vain itse nyt rauhassa pysyvät, — enin syyllisten asia tutkittanee sitten käräjillä…
Mutta nämä papin vakuutukset eivät tehonneet erämaan paljo kokeneisiin talonpoikiin. He uskoivat kyllä, että pappi, joka kansan parasta tarkoittaen oli käynyt itsensä pääpirun puheilla, oli sieltä saanut jonkunlaiset lupaukset. Mutta pidetäänkö näin annettuja lupauksia, sitä he suuresti epäilivät.
— Luvattiinhan Mikkelin pappilaan saarretuille talonpojillekin armo ja henki, virkkoivat retkeltä palanneet, joilta toverit olivat jääneet tuolle veriselle kirkonmäelle. — Mutta päät listittiin kaikilta — niinkuin nauriilta…
— Ja vaikka pääherrat tahtoisivatkin säästää veronmaksajiaan, eivät huovit, kun kerran kylään tulevat, siitä välitä. Heillä on oma kostonsisunsa … emmehän mekään heitä paljoa armahtaneet…
— Eikä ole suurta toivoa siitäkään, miten käräjillä käy, jos niitä jäämme odottamaan, varoittelivat vanhat miehet vanhoilta kokemuksiltaan. — Lainlukijat ovat herrain kätyreitä, he tuomitsevat, niinkuin toiset herrat tahtovat, taikka kiskovat meiltä määrättömiä lahjuksia päittemme hintana.
— Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät toiset. — Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin yhtä sisukkaasti tappelemassa…
Miehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle hiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat tavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He tahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto tulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä vieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän kirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.
Itse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla työnsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen ihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän alkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla alallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa kutsumuksensa.
Rautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat omansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän palaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta Götrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että talonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun siivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki, jolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea ruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, — kenellä sellainen on, siihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin. Ja niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain lupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.
Jo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä kotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille. Houkutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja, olisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia halmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen kehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia tietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat nämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä aiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa vastaan … kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin erämaillakin taas sotkeudutaan…? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä Savosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen valtaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat puhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat … ei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään Götrik-herran jakamat puiset »rauhan-arvatkaan»… Sekasorto on päinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin… Ja vihdoin saapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä on tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle … niitä samoja linnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla suorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen… Oli jo Pieksämäellä tilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä kautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata kukistelemaan…
Silloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä: heidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!
— Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille lääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.
— Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme muka syypäät toistenkin kapinaan, — nahat he selästämme nylkevät!
— Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle kulkevat. — Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, — salolle on meidän painuttava ja pian!
Eikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin, joka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä hyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon pilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin jäädä.
Mutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana aamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen metsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen ensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen jäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle kappalaiselle.
Siellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta ja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt erämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas uudelta pohjalta.
— Näinkö siis kävi…? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa istumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan moittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.
— Näin kävi, totesi Erkki. — Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä tarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme koskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!
— Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?
— Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. — Emmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme, pysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden metsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, — siellä elämme ja sinne kuolemme…
— Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli
Mikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.
— Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. — Kun kerran sinne uudismökit rakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme asumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien ryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään … se vain ero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat itse pitää ja syödä…
— Mutta entä talonne täällä?
— Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, — autioksihan se nyt ainakin on hyljättävä.
— Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli Mikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. — Ei mitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit ja hautaisi vainajat…!
— Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet… Sitten, vuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä jostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa nurmettuneet haudat… Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään halua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti…
— Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. — Eikö teillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus…?
— Ehkä on kaipuutakin, mutta paljosta muustakinhan meidän on kieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi maanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä kirkossa ja kuulla sinun saarnaavan… Mutta ei ollut miehillä malttia, sotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne…
Mikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa hänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina, murheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:
— Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?
— No miksi et? — Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.
— En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla … kun minä olen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän on jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin… Minun on täältä pian lähdettävä…
— Lähdettävä täältä? Miksi — juurihan tulit?
— Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan … voin aiheuttaa ikävyyksiä … hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa matkustamaan tieheni … pelkää kovasti, ukkopaha!
— Matkustamaan, minne? Turkuunko?
— En voi Turkuun lähteä ilman piispan kutsua. Siellä on nyt muuten meikäläisiin nähden komento kova…
— Mutta minne sitten joudut?
— Samapa se minne! Mitäpä minusta enää…
Mikko oli, Rautalammelle palatessaan, aikonut ryhtyä innolla ja voimalla papilliseen työhönsä paljo kärsineiden seurakuntalaistensa keskuudessa, — kaikki nuo uudetkin unelmat olivat nyt taas rauenneet. Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa rikki vatvottua sieluaan tyydyttävän toimialan, olipa jo taas uneksinut siellä löytävänsä kodinkin, — kaikki kumossa! Mutta Mikko oli jo tähän uuteenkin kohtaloonsa alistunut: se on kaikki, päätteli hän, jatkuvaa rangaistusta siitä, että hän oli erehtynyt kansan unelmia kannattamaan ja tehnyt sen itsekkäässä tarkoituksessa … hän ei ollut vielä tyhjentänyt kalkkiaan pohjasakkoja myöten. Hän ymmärsi, että hänen on se tehtävä, ja alistui nöyrästi…
Mutta Erkki syljeskeli vihaisena uunin kupeella ja murisi, — tuotapa hän ei ollut osannut aavistellakaan. Hän tunsi heidän yhteisten matkojensa varrelta hyvin Mikon hiljaiset, uudetkin unelmat ja niiden korkeimman pyrintöpäämäärän, joka oli entinen, vanha ja rakas: saada, sittenkuin hän oli taistelunsa loppuuntaistellut, hakea ja tuoda kaukaisen pappilan kylkeistupaansa se Leinosen orpo tyttö, jonka he toivoivat piilosaunassaan säästyneen vainojen kynsistä… Eihän kyllä Mikko milloinkaan ollut siitä unelmastaan Erkille suoraan puhunut, hän oli karttanut siihen koskemista, epäillyt jotakin ja hautonut salaa mielessään niitä omia epäilyksiään. Hän oli kantanut salahaavaa sydämessään, mutta Erkki oli uskonut sen piankin arpeutuvan. Nytkin oli Erkki helposti Mikon puheista ymmärtänyt noiden vanhain unelmain yhä asuvan nuoren papin mielessä ja olipa hän toivonut niiden vielä tänä keväänä, rauhan palattua, toteutuvankin… Nytkö on kaikki sekin mennyt mäsäksi…! Vai aikoisiko —? Erkki kysäisi yhtäkkiä iloisemmin:
— Täältä lähdettyäsi ehkä poikkeat Sysikorpeen, kaiketi Leinosen naiset jo ovat sinne palanneet piiloretkiltään?
— Mitä minä sinne … vaikka olisivat palanneetkin … virkaheitto pappi…!
— Saanethan taas viran … yritti Erkki lohduttelemaan. Mutta Mikko puisteli päätään:
— Mitenkä saan ja missä…? Ja sitäpaitsi, emmehän tiedä, kuka ne naiset taas on saattanut pelastaa ja missä ne ovat…
Erkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla epämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan … siinä se haava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa mielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli lähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt… Se oli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja umpisurullista … surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin olisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle matkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä ensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä avutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli hoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi melkein naurahtaen:
— Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua liian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan minä tästä johonkin joudun…
— Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. —
Käräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään…
— Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu…
— Mutta minäpä en sitä salli! — Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen, ikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: — Sinä lähdet meidän mukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti…
— Teidän vaivaksenne … ei ole minusta teille apua!
— Tule papiksemme sinne korpeen, — vaikkapa seurakuntasi pieneksi jäisikin. Siinä elät, missä mekin…
Mikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä kertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko asutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat… Ei tarvitsisi hänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta paikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla … eikä myöskään kiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut selviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan enää nousisi…
Hänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa ratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta, puhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten vapauttaisi kaikista huolista… Siellä salolla huolehtisi hän vain noiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja pääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja ajatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt syventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle ystävälleen virkkoi:
— Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille, jos vain he minusta huolivat!
— Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata viikkokausia havuilla rakotulen ääressä…
— Minä kestän, olenhan jo tottunut…
Kiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan konttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa lisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja kuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja mietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän niitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, — hänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään nekin vehkeet laukkuunsa, — muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut tarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä Turusta mukanaan olikin…
Illan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja lähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei kysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.