IX.
Kaksi vuotta oli »vierähtänyt iankaikkisuuden mereen» — syksyyn asti kolmatta.
Eljaasta oli keväällä tehty pappi, ja apulaisena hän nyt oli kotiseudullaan. Häntä sanottiin hyväksi papiksi, ja useinpa heltyivät itkuun sydämet hänen saarnatessaan ja puhuessaan. Sillä hyvät olivat hänen luonnonlahjansa, hänen puheensa oli selvää ja äänensä helisevä, kaunis. — Ja häntä sanottiin myös oikeaksi papiksi: vakava oli ryhti ja varmaa vakaumusta todisti koko hänen levollinen, harras, tyyni olentonsa, ja lämpöisestä sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän.
Ja niin hän vakuutti usein itselleenkin, että siellä syrjässä, poissa maailman metelistä, oli hän nyt löytänyt oikean paikkansa, voittanut epäilyksensä ja houreensa, voittanut itsensä.
Ja hän oli jo kihloissa. Sehän on niin luonnollista kulkua tuo, että apulainen maalla naipi rovastin tyttären, ja sitä luonnollisempaa vielä Eljaan suhteen, kun hän jo lapsuudestaan oli morsiamensa tuttava ja jo ennen poikana maalla ollessaan oli häntä väliin hentukseen kutsunut, — nimikoksi tosin vain, sillä ainahan se pitää joku henttu olla, jos ei muu niin nimikko.
Kaikki oli nyt niin luonnollista ja selvää. Rauha ja onni näytti vihdoinkin saaneen varman asuntopaikan Eljaan ennen rauhattomassa mielessä. — Joulun alla ne häät oli pidettävä.
Syksy se näet taaskin oli, kolakka, harmaja syksy, jolloin pakkanen jo on iskenyt roudan maahan, kelmentänyt luonnon ja riitoittanut rannat, jolloin alaston maa peitteekseen odottaa puhdasta, talvista lunta ja hallava taivas odottaa kirkasta, talvista tähtikoristettaan. Sunnuntaipäivä oli jo ikäpuolelleen kulunut. Eljas oli saarnannut aamupuolella, syönyt päivällisensä ja lepäili nyt hiukan lämpöisessä huoneessaan, loikoili suloisesti sohvallaan silmäillen ulos syksyiseen luontoon.
Elämä tuntui Eljaasta nyt niin levolliselta, niin varmalta. Oli hänelläkin ollut tuommoinen kiihkoaikansa, jolloin hän katsoi elämätä ainaiseksi taisteluksi, jolloin hän koko innollaan oli heittäytynyt sen taisteluun, oli tahtonut siihen vaikuttavana ottaa osaa, taistella ja voittaa, edistää yhteishyvää, niittää kunniaa. Silloin oli hän sydämensä pohjasta halveksinut semmoista syrjään vetäytymistä, mokomata pakolaisasemata, joka hänestä nyt jo oli käynyt niin suloiseksi. — Nuoruuden unelmia! — Se aika oli ohi. Mutta hän olikin jo koulut käynyt, oppinut näkemään nuo taistelut kaikki turhuudeksi ja valheeksi. Hän oli voittanut itsensä. —
Postin tulo nostatti Eljaan levoltaan. Harvoin sitä muutenkin tulee postia maalle, syrjään valtateiltä, ja kelirikko sitä oli sitä nyt vielä viivyttänytkin, joten se oli mieluisa vieras päivällislepoakin häiritsemään. — Sanomalehtiä tuli koko tukku, päivälehtiä ja uskonnollisia aikakauskirjoja; ne pantiin syrjään, viikon varaksi. Kuulutukset, kirjeet ja paperit pastorin kansliaan tuomiokapitulista ja maaherralta joutivat myös jäädä avaamatta myöhäisempään; Yksityisten kirjeitten kimppuun ensiksi käytiin.
Ja Eljaallekin oli kirje. Harvoin niitä tuli, sillä hän ei ollut kirjeenvaihdossa paljon kenenkään kanssa. Hän oli katkaissut entiset houreitten aikuiset tuttavuutensa eikä paljon rakentanut uusia. Kukapa siis olisi kirjoittanut? Tämä kirje oli Juhanalta; Eljas oli hänelle lähettänyt ilmoituksen kihloihinmenostaan, ja onnitellakseen kai se nyt Juhana niin pian vastasi. — Niinpähän olikin. Eljas luki:
Helsingissä lokakuun 16 p:nä 18—.
Rakas serkkuni.
Kiitosta monta kirjeestäsi ja kihlakortista. Arvasin semmoisen kyllä tulevan, vaikka en vielä tiennyt odottaa. Mutta mitäpä siinä onkaan vitkastelemista, kun kerran on tilaisuus naimispuuhiin ryhtyä. Onnea siis, paljon onnea toivon sinulle täydestä, sulasta sydämestäni! Vaalisi onnistumista en ensinkään epäile, sillä vaikkakaan en Selmaasi tunne, — en ole nähnyt sittenkuin kymmenvuotiasna, — niin on kai molemminpuolinen taipumuksenne kyllin takeena onnenne kestäväisyydestä.
Sano siis Selmallesikin minun onnentoivotukseni. Jospa voisin, niin mielellänihän tulisin hääjuhlaanne, samalla kotonakin taas kerran käydäkseni, mutta pelkäänpä, että en täältä pääse irtautumaan.
Tänne olen näet pikeytynyt pääkaupunkiin, ja samaa jatkutusta on elämiseni kuin jo vuosia sitten. Aamupäivät virastossa, illat ulkona missä milloinkin, aina sen mukaan kuin massi lupaa. Onhan se minulla nyt jo muka viran nimellinenkin, ja hyvähän se on sekin, vaikka ei sillä vielä kauas potkita noin taloudelliselta kannalta minun oloissani. Sillä siitä minulla on monet vaikeudet ollut, huolet ja harmit, kun olen tullut kirjoittaneeksi nimeni muitten papereihin. Mutta eihän siitä saa nurkua, kun olen itsekin taas apua tarvinnut. Huonompi se on Lassin laita, joka on tullut kirjoittaneeksi muitten nimiä omiin papereihinsa. Nyt on mies kesästä asti kateessa, Amerikkaan lie mennyt.
Kysyt, enkö minäkin jo kohta lähetä korttia, jossa olisi omani ja Julian nimi. Yllämainituista rahallisista syistä jo huomaat minulle tuiki mahdottomaksi omaa kotia ajatella. Ja sitäpaitsi ne unelmani, joista sinäkin tiesit, ovat jo häipyneet. Kivulloinen oli Julia jo koko menneen talvea, kesällä sai hän kovan rintataudin, ja lääkärit selvittävät, että keuhkot ovat lopussa. Nyt he ovat lähettäneet hänet maalle, jonkun sukulaisen luo muka virkoamaan, mutta itse asiassa, niinkuin kaikki sen tietävät — kuolemaan. Sinä ehkä arvelet niinkuin moni muukin, että eipä tuossa köyhässä, laihassa kirjurinmamsellissa ollut paljon kadottamistakaan; eihän siinä ollut, mutta minusta se tuntuu usein raskaammalta kuin voit luullakaan. —
Uutisiapa en tiedä paljon mitä kertoisin, tärkeimmät tapahtumat näet sanomalehdistä. — Äskenhän oli taas, kuten tiedät, N.S:n vuosijuhla Hellaassa vanhaan tapaan, ja minä olin siellä nytkin, kuten edellisinä vuosina. Samanlaista hurakkaa siellä oli kuin ennen vanhaan, jolloin me nuorina ensikertalaisina siellä innostuimme; useimmat vanhat vain olivat poissa, uusia nuoria paljon sijassa. Antti, joka oleskelee Helsingissä käytännöllisiä opettajakokeita suorittelemassa, oli vanhemmista melkein ainoa saapuvilla olija. Hänen kanssaan me muistelimme entisiä aikoja ja iloja Hellaassa, kuinka sinäkin siellä nuorena maailmanparantajana ensimmäisen tulisen puheesi pidit ja sittemmin monesti elämän taisteluista innostuneena. Leikillään uhkasi Antti joskus tulla naulaamaan sinun ovellesi lapun: »Tässä lepää Eljas…», johon kerran puheessasi luvan annoit, jos muka joskus maailman taisteluja pakoon ja syrjään vetäytyisit. Mutta samanlaisen lapunhan tarvitsisi ovelleen hän itse ja me kaikki.
Siellä Hellaassa kuulin muitten kaskujen joukossa senkin, että se Anni, se Hellaan entinen bufettityttö, se sama, jota ehkä muistanet aikoinasi aikoneesi »pelastaa» ja haaveilleesi korjata hylyksi joutumasta, hän kuuluu nyt olevan jossakin Punavuoren puolessa, talossa, johon issikat yönaikaan opastavat nousevaa sukupolvea… —
Eljas pysäytti lukemisen. Hän oli jo siitä saanut niin paljon mietittävää, niin paljon sulatettavaa, että enempää ei yhteen otteeseen mahtunut. Juhanan sanat synnyttivät hänessä paljon ristiriitaisia tunteita, herättivät monta jo aikoja sitten uinahtanutta muistoa, tapausta, tuumaa ja aietta. Hän muisti tuon illan Hellaassa, jolloin hän innosta hehkuen teki päätöksensä uhrautua jalon aikeen palvelukseen, miten hän oli ollut vakuutettu onnistumisestaan, miten hän sitä varten oli tehnyt työtä. Hän muisti monta muutakin iltaa, hän muisti pettymisiään ja yrittelyjään taas uudelleen voimakkaana astua elämän taisteluihin, — ja muisti, kuinka hän siitä oli luopunut. Koko hänen nuoruutensa, sen unelmat ja toiveet palasivat hänen mieleensä, ja hän tuli ajatelleeksi, että kenties hän ei ollutkaan taistellut kylliksi. Kenties hän velttoudesta oli vetäytynyt pois, niinkuin etana kuoreensa vaaraa pakoon, tuudittanut itsensä väärään unelmaan, että entiset yrityksensä olivat olleet turhuutta ja nykyinen vakautumista. Ja istuessaan siinä pöytäänsä nojautuneena tunsi hän kaipausta mielessään; hänestä tuntui juuri kuin tuo kirje, jota hän piti kädessään, olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli pettänyt nuoruutensa unelmat, pettänyt itsensä. Sillä hän tunsi, että siten kuin hän silloin oli lämmennyt rohkeimmistakin toiveistaan, siten ei hän enää voisi lämmetä koskaan.
Pehmoinen käsi peitti silloin äkkiä takaapäin hänen silmänsä ja raikas nauru helähti. Hän ei ollut huomannutkaan, kun hänen morsiamensa hiljaa hiipi huoneeseen.
Eljas käännähti, mutta kummallisen surun voittoinen oli katse, jonka hän nyt tyttöön loi. Sillä hänen silmäinsä edessä olivat juuri kuvastaneet toiset kasvot, joita hän kerran oli rakastanut hellemmin, puhtaammin kuin nyt.
— Oletko surullinen, armaani, kysyi Selma hämmästyen ja istui sulhasensa viereen. — Ja mistä syystä? Tuoko kirje?
— Niin, sekin…
— Keneltä se on? Annas kun luen.
— Ei. Se on Juhana-serkultani. Hän onnittelee meitä.
— Onnittelee, ilkiö! Kun sinut panee noin pahalle tuulelle.
— Ei se ole Juhanan syy. Muistatko häntä ensinkään?
— Hyvin vähän. Mutta millä lailla hän on voinut saattaa sinut noin murheelliseksi?
— Hän kertoo eräästä…
— Kenestä? Ystävästäkö? Onko hän kuollut?
— Ystävästä, niin… Ei, hän ei ole kuollut. Kunpa hän vain olisikin kuollut!
— Huih! kun toivot toisen ihmisen kuolemaa, ja vielä ystäväsi! Oliko se hyväkin ystävä?
— Oli ennen, mutta siitä on aikoja. — Ja ne ajat ovat menneet.
Eljasta tympäisi tytön läsnäolo ja hänen utelemisensa. Hän olisi nyt tahtonut olla yksin muistoissaan, olisi tahtonut kuin tuomarina yksin tutkia sisintänsä. — Mutta parempi ehkä on näin. Hän ei ehkä olisi uskaltanutkaan käydä pohjaa myöten sydämensä kammioita katselemaan, hän ei ehkä olisikaan kestänyt sellaista tutkintoa. Parempi oli näin, nykyisyydessä hän eli, häipyköön kerrassaan se, joka ei voi konsanaan palata.
— Voi, unohda se nyt jo, Eljas, ja tule ulos vähän kävelemään ennen illan tuloa. Raitis on ilma, se karsii pahat muistosi. Ilkeä Juhana, kun…
Ulos he lähtivät ja kävelivät käsikkäin pitkin polkua joen ahteella, astelivat äänettöminä siihen lepikkoniemeen, kosken alle, jossa kuohut jo alkavat lannistua ja tyyntyä, mutta vielä kiertasevat eräitä vihaisia pyörteitä, ennenkuin ihan kesyttyvät ja suvannossa asettuvat lauhkeina lepoon.
Siihen niemen törmälle he seisattuivat hetkeksi, katselivat vettä ja katselivat taivasta. Sillä pilvet, jotka koko päivän olivat sakeina peittäneet laen, olivat nyt illan suussa häipyneet pois, ja taivas oli selkeän sinervä.
Mutta päivä oli jo ehtinyt laskea, ennenkuin pilvet edestä väistyivät. Helakan ruskon loi se vain enää taivaan rannalle, osoittaakseen, kuinka kirkkaana se olisi paistanut, elleivät sitä pilvet olisi peittäneet.
Tuota se Eljas katseli. Hän näki, miten jo ruskokin vähitellen kelmeni, varjot tummenivat ja hämärä laskeusi.
— Tule, armaani, sanoi hän ja tarttui tyttönsä käteen. — Täällä käy kolakaksi, päivä on jo laskenut. Lähdetään kotiin, suojaan, lämpimään!
Pois he kääntyivät ja kävelivät käsikkäin kiirein askelin kotiin päin.
1889.