VIII.
Helsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa harrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki vaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan korvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa, ja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi vilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.
Syksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on hän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan» lukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja pahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän siis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän huoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen ei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin suinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, — pitää säästää aikaa ja rahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.
Se on vakava aika.
Lassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän milloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis saada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä olikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt piti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden viekotukset, — nyt ei ollut leikki käsissä.
Maalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain kaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo tenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.
Mutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui julmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata laiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai viikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä jälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja häiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä voinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä harrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja huolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana ja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.
»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas sitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; — hänestähän voipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka useampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä jättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos hänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen sai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä suullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei saanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi. Elää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli Eljas kiinni jos jossakin kassassa — niitä on ylioppilaitten yhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä summia pariksi kuukaudeksi, — ja kun yhdestä lankesi velka maksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten tahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja näille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa lainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni aikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku velat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt mitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti. Kummako, jos luvut pysähtyivät.
Niissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi vuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi Eljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän kasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi sohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.
Juhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä — hän söi näet ravintolassa —, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin valmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen oli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja vähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta jotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko kumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin estettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas, peijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas pahalla ajalla, hemmetin…
— No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan rypistellen otsaansa.
— Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen nimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. — »Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun laiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan oikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».
— Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?
— Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin näkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli silloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta loppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen juossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu joka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta…
— Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin jo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit olisivat siltä ennallaan.
— Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut kaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!
— Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja — ensi viikolla?
— Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi tosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme takaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?
— No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla toiveilla?
— Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki aikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.
— Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo aikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle alalle?
— Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan ylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, — eikä sitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta nauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja velkaisena.
Juhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun tuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti hän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi hän suoraan Eljaan eteen.
— Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun täytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi jäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.
— Niin olenkin jo, tunnin perästä. — Pois! Mitenkä minä lähden, kun en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy karhuja kaikkialla. — Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa elämää.
— Hyh! — Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat, eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi — ja se tuskastutti.
— Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.
— Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta. Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? — Juhanan kärsivällisyys oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.
Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan. Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. — Eljas nousi ylös ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.
Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin he yhdessä kävelivät ulos.
— No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin. Koetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia aikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen — sitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, — ja muut velat voitaneehan järjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.
— Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin maksettava. Ja pitäähän minun elääkin. — Hiiteenhän se kumminkin minut viepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää juutalainen.
— Juut… Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?
— Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.
— Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu takaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se toisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle, aluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet sinne joksikin aikaa.
— Sinun kotiisi — ei veli, niistä ei tule mitään.
— Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet, vaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan. Siellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin koettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai lääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.
— Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten sinä luulet täältä päästävän?
— Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda kumpaiseenkaan laitaan.
Silleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa. Juhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen huolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa koronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään luullut Juhanan häneen todella suuttuneen.
Ja Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo ensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin taloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi sitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi. Ja Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä miehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan nurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan surkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se kerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin mies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty ennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin, mutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.
Hyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan asemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina siellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin ettei hän ollut näyttäytynytkään, — Juliata näet ei tahtonut tavata, — ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä pyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin erikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta sen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat toisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä ei Juhana sen koommin kotiin saattanut — ei! Arkkitehdissä olivat tavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan ja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti kehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä puuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään asianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski empimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei olisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun yritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.
— Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.
— Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut äänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen vuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko sinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?
— Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?
— Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä itsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin sijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun semmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel eteenpäin, — niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt voi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle pääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?
— Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.
— Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos pienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi, kun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi asemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta ajattelemaan.
Kun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin katseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä ääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti silmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne katseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain olleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! — Juhana soimasi itseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista saadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia keinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin läheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän päätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli ainoa, joka oli vähääkään tuttu.
Tuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle kertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin kehoitti hymyillen häntä toimimaan, — sillä tukalatahan se kai on elää pitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut katsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, — liiaksi.
Kun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla katsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla maailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä — vaikka tuo kumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän harjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä kamreerille sanoisi. —
Mutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut kumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa, houri kuumeessa.
Taudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti liikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie valmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia, iltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö klinikkaan.
Siellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja hän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata piti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja epäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan. Täti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen sairastumisestaan.
Mutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen. Sillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen vihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä ne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että moni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät, ja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi kävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan. Silloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei kyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.
Kotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä tulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka siellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin Helsinkiin papiksi lukemaan.
— Takaisin … papiksi… Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se häntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat olivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä puhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin ihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät ainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset parannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa oli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine aatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli pelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen, niin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein kirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän tietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian Helsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!
Eljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle eikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut kotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että hän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen lahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit Helsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta puolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden ankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja innokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.
Tuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja, joihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään kuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja tovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset hänen joutuneen mielenvikaan.
Mutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon kapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin ääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.
— Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää, huudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.
— Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?
— Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka niillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin kuuluu, — ruvennut uskovaiseksi.
— Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti tiedät?
— Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas kuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen, puhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja parantanut muita.
— Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.
— Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. — Eljas oli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili jos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, — miksei siis uskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?
— Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma kaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä jokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että hän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki turhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. — Näin puhuja oli teologi.
— Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä en usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa olisi kääntänyt!
— Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.
— Tänne? Mitä varten?
— Papiksi lukemaan tietysti.
— Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja sitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?
— Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.
Mutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:
— Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei juuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.
— Ettäkö olisi heittäytynyt?
— Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut sionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut herännäisyydellään ukkoloilta rahoja, — siellä on ukkoja semmoisia kyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun pohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! — Sitä keinoa on ennenkin käytetty.
— Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on puhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin vakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän vähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.
— Hätä kun käskee, niin la-la-la — hiiteen vakaumukset. —
Minkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?
— Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta miks'ei vakaumuksesta?
— Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis ja papin pala lihava — vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia ole monen muunkaan vaikuttimet. — Hän puhui teologille.
— Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina, vaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, — jota ei monestakaan muusta voisi sanoa.
Keskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden ryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.
— Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja rupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. — Puhutaanpa jo muistakin. —
Vaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän uudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla kumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei kokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän toinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.
Eikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime päivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen tiedekuntaan, — ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän tälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas kysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli voimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa häntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin hänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana vähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka taudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas vuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset pikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta rahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.
— Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi kerran Juhana.
— Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin, ennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.
— Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?
— Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.
— Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?
— Sieltä, setäkin auttoi. — Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta pesästä — pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea erään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.
Juhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella, ymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä tuntenut.
Ja muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli ihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään rohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis väittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä Eljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut olla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa palveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, — siitä Eljaasta ei ollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt, milloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima näytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista, väsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan hän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit paremminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan Antin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on jonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse ja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin hyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat, jännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää inhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta unhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat päähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja hänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, — kaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas empi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.
Muut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja »hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin, viskottiin kattoa kohden, — sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut siinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän porstuassa kuuli tutun laulunpätkän:
Eikä ne surut paljon paina
Tällä kymmenellä,
niin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki? Meni kumminkin sisälle.
— Kas Eljas! — Yleinen oli riemastus. — Yksi konjakkari jo ovella, muutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!
Pitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti hiljaisuudessa.
Pitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen ympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja rähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä huoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja kisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita, kilistettiin ja huudettiin »eläköön».
Kaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut keskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen pitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet mielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen kahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan tuskin nimeksi. — Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa ja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän niinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se oli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella suostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet ajatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun naimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli täytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se Lassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien keskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa laskettelematta.
Niistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse koetti sitä vältellä.
— Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.
— Luultavasti en.
— Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut kääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?
— Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?
Joutava koristus.
— Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?
— Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin kotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on välttämätöntä.
— Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?
— Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.
Joku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin käsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». — Ja Antti oli hyvä isäntä.
— Soo! Kolmas lasi pojat! — Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis! Pankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen iltasta.
Iltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen mieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi pois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut lähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri lystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis yksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä, iloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja tempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla vainioilla. — Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta kaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut olla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä ollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt hän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.
— Eljas!
Ajatuksistaan hän havahtui, kun äkkiä kuuli nimeään mainittavan, ja kääntyessään taapäin katsomaan tunsikin hän huutajan, Annin, entisen Hellaan Annin. Olisihan Eljas voinut jatkaa matkaansa tytöstä välittämättä — pakkoko niitä on tuntea kaikkia, jotka kadulla huutelevat, — mutta hänessä heräsi äkkiä halu puhutella Annia, tiedustella, kysellä hänen nykyistä elämistään, menneitä kohtaloltaan. Kuihtuneilta näyttivät illan hämärässä ennen niin sirot kasvot, arka oli katse, puku huoleton, huonohko. Kiusallista oli Eljaasta viipyäkin. Mutta hän tahtoikin kiusata itseään, sillä kenties oli juuri hänkin tavallaan kiirehtinyt tuon tytön turmiota. Tuota naista oli hän kerta säälinyt, oli häntä rakastanut, lämpöisestikin, oli tahtonut korjata hänet hylyksi joutumasta, — niin, oli häntä ajatuksissaan ja unelmissaan jo omanaan lempinyt. Se oli siihen aikaan, kun hän itsestään luuli voivansa jotakin, uskoi tahdon voimaan ihmisessä. Hän ansaitsi kurituksensa. Hän päätti nyt samalta naiselta kuulla, kuinka tämä oli vajonnut vajoamistaan, laskeunut ihmisarvossa myötään maailman ja omissa silmissään, kuulla, että tämä ei enää surrutkaan elämänsä haaskiota, halunnutkaan pois mieronsa tieltä. Sen verran oli hän omasta voimastaan toimittanut! — Ja semmoista hän saikin kuulla kylliksensä. Nykyjään oli tyttö myyjättärenä syrjäisessä, pahamaineisessa olutkapakassa, ja jonkin ajan kuluttua luultavasti vielä syrjäisemmässä — niinhän se meni, ja yhden teki!
Katkeroilta tuntuivat Eljaasta nuo kertomukset, vaikka hän ne kyllä jo saattoi ennestään arvata. Ja hän mietti, olisiko tuota ollut mikään mahdollisuus pelastaa siihen aikaan, kuin hän sitä haaveksi. Mutta hän tuli siihen päätökseen, että ei olisi ollut. Tyttö oli silloin jo määrätty ihmiskunnan hylyksi; se oli jo laki, jota ei voinut muuttaa. Ihmisen pyrinnöt siinä olivat turhuutta.
— Ja etkö nyt halua mitään parempaa, etkö toivokaan pois tuosta kapakkamaailman viheliäisyydestäsi, kysyi vielä Eljas, vaikka tyttö jo siihen kerran oli vastannut.
— En. Muistatko ehkä, kun kaksi vuotta sitten viimeistä kertaa tavattiin, että minä silloin sanoin: kun ihminen vähitellen hyytymistään hyytyy, niin hän ei enää koskaan sula? Ymmärsitkö silloin, mitä tarkoitin?
— Niin, ymmärsin.
— Silloin olit sinäkin sattumalta vähän jäähdytetty jostakin tuumastasi. Olet kai siitä jo lämminnyt?
— Lämminnyt ja jäähtynyt moneen kertaan.
— Tiesinhän sen. Ja mikä sinusta sitten on oikeastaan tullut?
— Ei mikään — vielä.
— Ja mikä sinusta sitten tehdään?
Eljas vitkasteli pikkuisen aikaa, vastasi sitten vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:
— Pappi.
— Pa-pappi! No niin, miks'ei? Puhumaan kyllä olet ovela ja mieliä sulattamaan ja sydämiä valloittamaan. Ja taidatpa olla taitava teeskentelemäänkin ja valehtelemaan.
— Älä ivaile vakavista asioista.
— Ohoo! Ja mistä se pappi tulee tähän aikaan vuorokautta?
— Minä kävelen Hellaasta.
— Vai Hellaasta, tutusta paikasta. Vieläkö siellä pappinakin kuljetaan? Ja vieläkö siellä on kaikki entisellään? Vieläkö siellä seisotaan tiskin luona puhuttelemassa kapakkatyttöä, josta nyt kai aiotaan tehdä papin rouva. Vieläkö siellä eteisessä puristetaan lämpöistä kättä ja vannotaan että: ei suukkoakaan — ha-ha-ha-ha!
— Kuule…
— Ei. Tästä kääntyy minun tieni syrjäpoluilleni, olutputkaani, tännepäin ei papin sovi kääntyä; tänne laskeudutaan. Hyvästi!
Puhellessaan olivat he yösydännä verkalleen kävelleet kaupungin halki siihen torinkolkkaan, josta Robertinkatu lähtee ohjaamaan kaupungin laiteille. Siinä se Anni hyvästit sanoi ja lähti viiltämään alaspäin hämäränlaista katua ja katosi ensi nurkasta vasemmalle. Eljas seisoi siinä hetken ja asteli hänkin sitten päinvastaiseen suuntaan, nousi Korkeavuorenkatua, jossa hänellä oli asunto.
Ja yksin kävellessään hän mietti tuota kohtausta.
Oli se Anni häntä pilkannut ja soimaillutkin, mutta ne soimaukset eivät häneen sattuneet, ne sinkoilivat ohi, kalahtivat jotakin tuntematonta vastaan, jonka Eljas oli entisyyteensä haudannut. Sillä hän oli itse pettynyt; se oli ollut erehdystä, unelmaa kaikki, mitä hän oli luullut ja luottanut saavansa toimeen — omin voimin. Se oli ollut turhuutta, valetta. Hän oli hapuillut kuin sokea, yritellyt ja kierrellyt kaikilla suunnilla, juossut joukon matkassa ja vasten joukkoa, — aina muka vakuutettuna asiansa oikeudesta. Ja aina se oli ollut turhuutta, valetta! Nyt oli hän vasta oikealle polulle päässyt, nyt oli hän löytänyt sen vaikutusalan, jota oli hakenut, nyt oli hän vasta vakuutettu.
Vai oliko hän todella nytkään oikein vakuutettu! — pieni epäilys pisti semmoisena kiilana varmuuden väliin. Oliko se hänen oikea vaikutusalansa? Oliko se hänen kutsumuksensa? Eiköhän nytkin ollut teeskentelemistä, valetta seassa; eikö hän nyt valehdellut itselleenkin? Eiköhän ehkä kaikki hänen nykyinen vakaumuksensa ollutkin petosta?
— Ei, tuumi Eljas päättäväisesti, kääntyen sisään kotiportistaan. — Ei, nyt minä vasta tunnen sen, että olen löytänyt tieni ja työni; minä olen siitä vakuutettu, minä tunnen sen!
Ja noustessaan ylös portaita hän vielä puoliääneen toistelihe: minä olen siitä vakuutettu, ikäänkuin joku olisi tahtonut väittää vastaan.
Mutta yksin hän oli, ei kukaan voinut väittää vastaan, — ellei hienoinen, moittiva ääni hänen omassa povessaan.