VII.
Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, — ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.
— Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat … nehän ne raukaisevat, tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli ollut päivällisellä. — Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi syvään ja haukotteli. — Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa, ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin tässä on vinossa.
Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, — ja semmoista kai se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita! Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan, varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu, maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. — Menee kapakkaan. Inhotti ajan pitkään. — Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat — hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja mitäpä siitä naisväestä sitten…!
Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja — eikähän tuo maistanut sekään.
Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä uneksimaan, täysi mies selvillä päin — pyhyttis! — Niin, olihan hän luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia tulisi mukaan. — Vasta viisi kello, — puoli kahdeksan kai sinne mennään. Julia mukaan; hm — eivät nuo mahda kovin iloisia olla hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa, kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi arkkitehdissä istumassa.
Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko kahdenkolmatta, — mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään… Hm! Juhanaa nauratti itseäänkin ja pisteli. — Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä taas oli istunut ja muistellut. — Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? — Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja sytytti sikaarin.
— Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta, teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä, ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi rakastaa.
Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.
Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, — kalossit tuskin riisui.
— No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää niinkuin tavallisesti.
— Kenen kanssapa tässä… Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se sittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.
— Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa!
Et siis ole oloosi oikein tyytyväinen?
— Hm. — Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi panemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin no, niin, tai hm, — kyllä Eljas jatkoi.
— Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa lämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?
— Eikä kannata. — Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.
— Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet neljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene naimisiin!
— Hm, mene!
— Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen naimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se viepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa naulaan. Mutta viis siitä — rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman avioliittoa. — Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit. Kihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa — hurmaava aika, — sitten kuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt pirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee häät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä paiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan ja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin oven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat… Autuaallista! — Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan, ennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et uskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema, niin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se haittaa, silloin saat naida, jos silloin enää haluttaa. — Onko se maailma vähän vinossa? — Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin istumaan.
— Minä olen aikonut mennä teatteriin.
— Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?
— Mikäpä hänet olisi muuttanut?
— Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.
— Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista ajattelee!
— Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.
— Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?
— Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka tässä eräänä iltana ajoi vastaani, — harso kyllä oli silmillä. Ja niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt» luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin luona, — muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko, kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!
— Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.
— No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.
— Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia päälleen.
— Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti, eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan sikäläisen vapaustaistelun aikana. — Hän oli olevinaan Kossuth, me Unkarin kansaa. — Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme! uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin, huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut pistää niinkuin vierasta sikaa. — Silloin piti lähetettämän Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, — vanhalle ukkorahjalle, joka vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan pituiselta — arvaat sen, mitä semmoinen maksaa — ja lähetettiin sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. — Mutta niinpä luulen, että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.
— Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?
— Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa, että menin koko juhlaan.
— Rahoja meni — paljonko?
— Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti. Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen kautta, kun tuhansia kaipaan.
— Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?
— Eiköpä pitäne. — Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.
Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään asusti, keskikaupunkia kohden.
Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia suuntia kirjallisuudessa, taiteessa — mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan — aluksi vain, jotta väittelyä syntyisi, — soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi kannattajaksi.
Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi, luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset, ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei ennen ollut nähnyt.
Ja niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi hän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden miehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan äärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva puhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin jonkinverran huomiota.
— Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan väittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.
— Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli kapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?
— Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti, muistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin innokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja…
— Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».
— Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein jyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, — nähtävästi oli Nordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen sanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja ihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun seura hajausi kahteen puolueeseen.
— Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä olen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.
— Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä häneen vasta mielistyisit!
— Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta ja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.
— Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon parempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.
— Sehän on hänen oma asiansa. —
Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet soittoa ja mahdoton ihmistungos — niinkuin ainakin ja pyhinä varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä. Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja, pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita. Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja ja pilkkaa, — ja joivat.
Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.
— Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, — kuin tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen, mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi kykynsä mukaan — eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.
— No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?
— Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia — niillä on hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?
— Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? — Juhana arvasi, mistä kohden se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.
— Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, — akkavalta näet, — kolmas kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin, mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin ruveta hampuusiksi eli pap… — Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on naurettavaa!
Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt, tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.
— Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet ohi. — Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa, sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! — Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se toki ukkokaan viimeisiään anna. — Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei ole kumma, mutta kun tyttökin…
— Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.
— Rakkaus — höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian, ehkä jo tänä iltana teatterissa, — ja sinuksi tuo sentään olisi toista.
— Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja lähdetään.
— Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, — ei vain ollut yhtään kyllin rikasta.
Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta, joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, — vieläpä sen näette.
Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan, ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.
Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen — — iäksi päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus esti, vanhemmat estivät. — Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan lihavaan herraan, — niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla, sujuvalla tavallaan.
— Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?
— Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.
— Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.
— Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän lausumistavassaan.
— Sepä harvinaisen ilahduttavaa… — Näyttelemisestä ja teattereista he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin piireissä.
— Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen sisarensa ja Eljaan puoleen.
— Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. — Saan siis toivottaa onnea kihloissa olevalle.
— Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme, mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.
Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.
Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä. Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli tuiki sopimatonta. Niin — Hellaan Annihan se oli tuo, joka paratiisista tervehti. — Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!
Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin. Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. — Kas, oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo… Jaha, entiseltä isännältä … ja mitä se vastaa? Eljas luki: »— — — Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin joutaviin aikaasi tuhlaat…»
Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin syvemmälle päähänsä — kolakka oli syksyinen ilta, — pisti kädet taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas, toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. —
Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, — eihän siinä joukossa juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:
— Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.
— Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.
Valtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä tunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin todellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen. Ja paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan hän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti kurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu, Juhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei ole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin puhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti siinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan. Samassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.
— Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.
— Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän tuntuvammin.
Julia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin konttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun kolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti patikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti — mitä lie miettinytkin.