KUNNIA OLKOON.
Kuuma oli ilma jo aamusta päivin. Ei tuntunut tuulen henkeä, päivä paahteli vain heloittavana pilvettömältä taivaalta. Se tuntui raskaalta ja painostavalta. Niin hiljaistakin oli kaikki, ei kuulunut risahdustakaan. Käveltiin aivan kuin autiossa erämaassa, ja kumminkin oleiltiin aivan kaupungin vieressä, kaupunkilaisten suosituimmalla kävelypaikalla, vanhan linnan raunioisilla vallituksilla.
Nimittäin Käkisalmen kaupungin ja Käkisalmen linnan. Matkailuretkellä oltiin siellä ja poikettiin tietysti katselemaan linnan raunioita. Siellä nyt kapuiltiin ja kiipeiltiin, tutkittiin ja ihmeteltiin kauniina kesäisenä sunnuntaiaamun hetkenä.
Tuostakohan lie koko se juhlallisuus tullutkin mieliimme, se haaveksivaisuuteen vivahtava vakavuus ja hartaus, joka meidät pani äänettöminä ja ajattelevina harhailemaan siellä linnanraunion nurmettuneilla penkereillä. Ja juhlallistahan olikin luonto ja ympäristö, eikä ollut ihme, että se meihin vaikutti. Ainahan tuommoiset muistot muinaisilta ajoilta tunkevat ihmismieliin ja herättävät vakavia mietteitä. Mieli tapailee kuvia niiltä entisiltä ajoilta, jolloin nuo nyt kukistuneet muistomerkit olivat vilkkaan ja toimivan elämän keskustoina, jolloin noiden kivimuurien sisällä, jotka nyt jo vuosisadan vuosisatansa perästä ovat seisoneet kosteina, autioina holveina, vielä eleli ihmisjoukko tuntien, ajatellen, toivoen ja toimien niinkuin me nyt eläväiset, ja niinkuin taas ne, jotka kerran kuljeksivat meidän raunioituneiden muistomerkkiemme keskellä, ja meidän, vainajien, unohtuneiksi nurmettuneilla haudoilla. Nousepa torniin tuon vanhan, raakakivisen linnan, luo sieltä katseesi alas ja ympäristöösi noille vallitusten suojaamille vainioille, joissa nyt rauhallisena versoo nuortea näreikkö, noille kivisille rannoille, joita nyt ihmiskäsien kuivaama virta hiljalleen huuhtoilee, lipuen eteenpäin verkalleen ja ikäänkuin väsyneenä, niin tuletpa ajatelleeksi niitä aikoja, jolloin siellä ja juuri siellä inhimilliset intohimot, viha, vaino ja kosto ihmisten kesken raivoisimmillaan riehuilivat, niinkuin riehuilevat nytkin ihmisten kesken, vaikka toisen muotoisina, ja niinkuin tulevat riehumaan vastakin ihmisten kesken, vaikka ehkä toisella tavalla ja toisessa muodossa.
Ja vaikka et tuota niin selvästi ajattelisikaan, niin hetkeksi vaipuu kumminkin mielesi miettiväiseksi, ihan tahtomattasi käyt vakavatuumaiseksi, melkeinpä juhlalliseksi.
* * * * *
Niin ainakin meistä tuntui, meistä kahdesta matkailijasta nimittäin. Kolmas joukossa, käkisalmelainen, joka meidän seurassamme kulki näyttelemässä noita merkkipaikkoja, jotka hän jo lukemattomia kertoja oli nähnyt ja näytellyt, itse ihmetellyt ja väsymiinsä muille kuvaillut, hän ei tietysti jaksanut seurata meitä tuohon haaveilun partaalle ulottuvaan mielentilaan, vaan tuumaili nähtävästi iva mielessään, että nämä nyt ovat taas maitomielisiä haaveilijoita, jotka luulevat näkevänsä ympärillään noissa kukistuneissa holveissa vainajien haamuja ja ruostuneilla kivillä vihan verta ja sillä pakolla koettavat ärsyttää mieltään ajattelemaan ja tuntemaan elämän vähäpätöisyyttä, tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Hän kysyikin, eikö meistä kumpikaan jo istunut alas penkereelle runoa kirjoittamaan. Mutta me, halveksien hänen pilkkaansa, olimme ihan peittelemättä juhlallisina ja haaveilevina; luontokin siihen houkutteli, hiljaista kun oli kaikki, tyyntä ja sopusointuista. Päivä nousi jo korkealle, aamu oli pitkälle ehtinyt, kun kävelimme takaisinpäin vihannan vesakkopuiston läpi ja poikkesimme toiselle rannalle, uudemman linnoituksen puolelle, jossa nykyään sijaitsee hullujenhuone. Kaupungissa soivat kirkonkellot kutsuen rahvasta jumalanpalvelukseen. Ne kumahtelivat vakavasti, säännöllisesti ja verkalleen, ja kaiku lahdentakaiselta rannalta vastasi heikommin, mutta hartaasti kumisten, melkein kuin rukoillen ja valitellen. Rasvatyynnä oli järven pinta; liekö viettänyt juhlahetkeä sekin vai muutenko lie väsyneenä vaipunut hervottomasti lepäämään arastellen päivän liiaksi paahtavia säteitä.
Näyttipä melkein siltä kuin tuo hetken juhlallisuus olisi vallannut hourutkin kopeissaan, lumonnut mielettömäinkin mielet. Syvä äänettömyys vallitsi noissa synkissä kasarmeissa. Tiheän rautaristikon takaa näkyivät siellä täällä aukinaisessa ikkunassa jotkut laihat, kalvakat kasvot, tuuheapartainen leuka, ja silmät, joissa loisti surunvoittoinen kaipaus tai hillitty himo. Vartijamies istui puolinukuksissaan varjossa aukinaisen portin kynnyksellä, vieressä iso villakoira, joka oli oikaissut kaikki jäsenensä niin suoran veteliksi kuin mahdollista.
Seisahdimme hetkeksi mekin siimekseen rikoshullujen suljetun kivivankilan kupeelle levähtämään. Kellojen soitto tapulissa oli juuri tauonnut. Ei elävän liikettä kuulunut kaukaakaan.
Silloin helähti äkkiä ylhäältäpäin kitaran soinnukas, kituva sävel. Hienona, epäselvänä se aluksi väreili, mutta kiihtyi siitä vähitellen selvemmäksi, kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi, siksi kunnes se helkkyvinä, puhtaina, vapaina ääninä virtasi ulos äänettömään luontoon, soinnullaan vallaten kaikki. Taas sävel hieman heikkeni, näppäili muutamia kertoja katkonaisesti, hetken väliajoin, juuri kuin odotellen jotakin mukaansa. Ja samassa kuuluikin syvä, miehekäs ääni, joka hartaasti, kiihkeän voimakkaasti messusi: »Kunnia olkoon … Jumalan kor-keuu-des-sa …, ja maassa rauha … ja ih-mi-sil-le … hyvä tahto…» Lopulta ääni, joka oli kajahtanut mahtavana, kaikki voittavana, hiljeni, tyyntyi, verkalleen ikäänkuin rauhoittuneena nukkui pois; kitara heläytti vielä pari sävelkierrosta ja hiljeni sekin, vaikeni vähitellen, hyvin vähitellen, hienoni, hienoni, kunnes sen ääni viimeisillään värähteli tuskin kuultavana, niin että se tauonneenakin vielä soi korvissa pitkän aikaa, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko tuo sointi kitaran ääntä vai kaikua mielikuvituksesta.
Me seisoimme kuin lumottuina, seisoimme kauan aikaa äänettöminä katsellen ylös, mistä sävelvirta oli lähtenyt. Se oli tullut eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki, mutta sisältä ei näkynyt mitään, ei muuta kuin musta tyhjyys. Soittaja ja laulaja istui kai sivummalla pöydän ääressä.
Hän oli — niin kertoi oppaamme — pappi. Hurskas ja innokas pappi hän oli ollut, mutta kerran oli hänen järkensä pimennyt. Uskonnollisessa huomiossaan hän oli saanut päähänsä, että hänen täytyi saattaa veljensä autuaaksi. Salaperäinen velvollisuus, ankara sisällinen pakko käski häntä heti, hetkeäkään viipymättä, rientämään ja pelastamaan velimiestään. Hän lähti matkalle, ajoi parikymmentä peninkulmaa pahaa aavistamattoman veljensä luo, tapasi hänet kotona, istui iltakauden jutellen rauhallisesti kahden kesken, kunnes äkkiä nousi ja iski mukaansa ottamallaan kurikalla velimiestä takaraivoon, niin että tämä kellahti kuolleena istuimeltaan. Sitten meni ja antautui kiinni. Ja nyt hän on jo vuosia istunut rikoshullujen ilottomassa kopissa, jossa hän, ollen vielä toimittavinaan papillista virkaansa, kitaralla säestäen messuilee harvinaisen kauniilla äänellään ja veisaa kiitosvirsiä sille Jumalalle, jolle hän luulee veljesmurhallaan tehneensä otollisen palveluksen.
Tämän kertoi meille oppaana oleva käkisalmelainen tuttavamme seisoessamme siinä seinämällä ikkunan alla. Sillä välin kitaran ääni oli taas alkanut soida, aluksi vienosti, valittavasti, niinkuin itkevän lapsen kituvalla äänellä, sitten yhä selvemmällä, kirkkaammalla, helkkyvämmällä. Tuntui kuin se ensin olisi arastellut, uskaltamatta oikein esittää ylistysvirttään, mutta sai vähitellen omista sävelistään rohkeutta ja purki sitten kiitosta täpö täyden sydämensä valtavina, intohimoisina sävelinä, kunnes taas tyydytettynä, rauhoittuneena, lohduttuneena hiljeni hienosti soivaan rukoukseen. Ja laulajan ääni, joka taas kajahti syvänä ja mahtavana, sekin tuntui niin vakuuttavalta, niin hartaalta ja sydämelliseltä, kuin olisi hän itselleen ja suurelle, lohdutusta kaipaavalle seurakunnalle julistanut armoa, rauhaa ja sovintoa. »Kunnia olkoon…», se soi niin voimakkaasti ja niin pakottavasti, että se painoi kuuntelijankin sanattomaksi ja hartaaksi ja pani heltyneenä yhtymään kiitosvirteen.
Hän messusi kuin alttarilta, mutta ei niinkuin virkamies ulkokullatuille sanankuulijoille, vaan niinkuin nöyrä, puutteensa tunteva palvelija ylistää Herransa kiitosta koko katuvalle ja armoa kaipaavalle luomakunnalle. Ja hänellä olikin siinä kuuntelijajoukko, joka lohdutusta kyllä kaipasi. Useaan ikkunaan tuossa synkässä talossa ilmestyi vähitellen surkastuneet, intohimoiset ja häiriytyneet kasvot, joille sävelten aikana tuntui hetkeksi laskeutuvan rauhan ja tyydytyksen leima. Rautaristikon läpi pistäytyi silloin tällöin ulos laiha käsivarsi, joka ikäänkuin tavoitteli jotakin, mutta sitten laskeutui hervotonna riippumaan. Seurakunta oli vaipunut hiljaiseen kuuntelemiseen. Vartijakin oli pannut kätensä ristiin polville, ja vieressä makaava villakoira oli nostanut päänsä kuuntelevaan asentoon.
Taas nukkui sävel kuin vaikenevaan rukoukseen, ja kitaran säestävä ääni väreili vielä hienon hienona hyvän hetken, ennenkuin verkalleen taukosi. Mutta kun kaikki taas oli äänetöntä, se alkoi uudelleen soida ujosti ja arkaellen, kunnes siitä jälleen kiihtyi helkkyvään ylistysvirteensä, ja laulajan »Kunnia olkoon…» valtasi uudelleen heltyvän luonnon.
Moneenko kertaan hän sen uudisti, sitä en muista. Hän tuntui tarvitsevan paljon lohdutusta, hänen täytyi virittää ylistysvirtensä uudelleen ja yhä uudelleen herkeämättä. Mutta aina se uudistui hiukan erilaisena kuin edellisellä kerralla, eri vivahduksin, eri värityksin. Ja tuntuipa melkein siltä kuin se joka kerran olisi alkanut entistään hartaampana ja nöyrempänä ja kuin »Kunnia olkoon…» aina olisi kajahtanut entistään kirkkaammin ja sointuvammin. Se oli aina sama, mutta aina myöskin vaikuttavampi ja tuntoon sulautuvampi. —
Luulenpa melkein, että siinä tuntikausi seisottiin kuunnellen mielipuolen harrasta messua. Oli kuultu messua kirkoissa, oli laulua ja soittoa kuultu liikuttavaakin, mutta niinkuin tämä mielettömän messu ei meihin mikään ollut vaikuttanut. Juuri siksikö, että siitä kuvastui hullulle ainoa selväksi jäänyt ajatus ja tunne, joka lähti pakottavasta sydämestä? En tiedä; mutta sydämeen se tunki.
* * * * *
Jo vihdoinkin lähdettiin. Vielä poistuessamme pysähdyimme vanhan kirkon raunioiden takana viimeisen kerran nauttimaan ja ihailemaan, kuinka sulavasti ja soinnukkaasti laulajan miehekäs ääni ja kitaran vieno säestys heiketessään väreilivät, kun loppusävel »… ja ihmisille hyvä tahto…» vähitellen nukkui pois rauhaan ja sopusointuun. Kauan se kajahteli korvissamme lempeänä ja tyynnyttävänä, kun kävelimme keskipäivän paahtavassa helteessä rantatietä takaisin Käkisalmen pienen kylän keskustaan.
Iloisessa illanvietossa haihtui meistä kumminkin pian tuo harras vaikutus. Semmoistahan se on nuoren kevyt luonto; pian se haihduttaa ja unohtaa syvimmätkin tunteensa muiden toisarvoisten tieltä. Valssin iloinen ja reipas sävel ja polkan vallaton tahti huuhtoilivat korvistamme ja mielistämme papin messun sulavan soinnun, ja iloisten impien kisoissa häipyi sydämistä tuo hartaus ja juhlallisuus, joka meidät äsken oli tehnyt niin vakaviksi ja miettiväisiksi.
Mutta vielä iltayöllä, kun laivalla ajettiin Kivisalmen rannasta ulos tyynelle ulapalle, kun kaikki taas oli äänetöntä ja rauhallista, silloin seisoimme vielä kerran miettivinä laivan kannella katsellen etäisyyteen, jossa laskeneen päivän rusko kelmeänpunaisena kajastui järven pinnasta, ja silloin palasi taas meidän molempien mieliin messun äsken kuultu sävel. Se soi korvissamme hellämielisenä kehoituksena kaukaisuuden mailta, se kajahti voimakkaana kiitosvirtenä kaikesta siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota me saimme nauttia. Ja kitaran lempeä, kirkas ääni helähteli lumoavana tuhansin vivahduksin, värähteli hienona, etäisenä sointuna…
Laivan kone tykytti täysin voimin, takoi vettä ja potki menemään hyvää vauhtia selälle päin, ja ranta häämötti yhä enemmän ja enemmän utuisena ja epäselvänä yön hämärässä. Ja yhä kaukaisemmaksi, yhä vieraammaksi siirtyi virrenkin sävel mielistämme, yhä heikompana ja epäselvempänä värähteli kitaran lempeä ääni.