TULO KOTIIN.
Joskus pitkästä ajasta palaa tuo vanha koti niin selvästi mieleeni. Näen aivan kuin elävin silmin edessäni matalan talon pikkukaupungin laidassa, näen sen edessä epätasaisen kadun, vinon portin ja sen läpi vanhan lasikuistin, josta harmaja vesimaali jo monen kesän sateissa on lionnut hienoksi ja jonka portaat ajan hammas on syönyt kuopille.
Tuosta talosta, jota ennen vanhaan olin tottunut kodikseni kutsumaan, olen jo aikoja vieraantunut, olen kierrellyt maailmaa paikassa jos toisessakin, koteutunut yhteen ja taas vieraantunut ja toiseen puuttunut. En ole osannut vanhaa kotipihaani enää kodikseni kutsua, se on minulle omana enää ainoastaan hiljaisten hetkieni muistoissa. Oikeutta ei ole enää minun kaivata tuota vanhaa kotitaloa eikä ikävöidä sinne.
Ennen se oli rakas minulle, tuo kotitalo. Kaipaus oli mielessä siitä lähtiessä, sinne rauhaiseen piilopaikkaan halusi mieli, kun myrsky kävi maailman merellä ja taistelussa väsyi tarmo, ja ilonhetki oli ollut se, jolloin aina vuoden kuluttua sain palata sinne, joskin ainoastaan niin kuin sotamies lyhyelle lomalle.
Mutta nuo mieliteot olivat ennen kumminkin salaisia. Mieshän sitä mukamas oli olevinaan, kun nuorena ylioppilaana eleli Helsingissä, täysi mies, jolla ei saanut olla mitään hempeitä, naisellisia tunteita semmoisia kuin koti-ikävää tai muuta lapsellista kaipausta. Ei, niitä ei saanut julkisesti olla, eikä saanut niitä tunteita näyttää, jos olisi ollutkin, ei ainakaan niistä toiselle puhua, vaikkapa olisikin joskus ikävänä iltahetkenä mieli niin pehmoiseksi sulanut, että kotikaipuu olisi sen vallannut. Lähtiessä kotoa piti lähteä miehenä, huolettomana ja iloisena, ja kun taas sinne palasi, piti tulla tunteettomana ja kylmänä, niinkuin maailmassa kokenut ja karaistunut, josta oli sama, tulipa tuota tai oli tulematta. Mikäs tämä nyt kun koti? Kotipihalle piti ajaa kuin kievarin pihalle, maksaa rauhallisesti kyytihevonen — eihän siinä kiirettä ollut, — oikaista ruumis ja haukotella, kerätä kampsut kärryistä ja sitten verkalleen astua kuistia kohden, jäykästi ja miehevästi.
Ja kun kotiväki, äiti ja sisaret, juoksivat alas pihalle ottamaan vastaan, niin ihan tyynesti sitä piti mennä kohti, paiskata kättä ja maltillisesti selittää, että eihän sitä kuulunut mitään erikoista.
Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli, kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo ilmestyi sisältä keittiön portaille.
Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.
Oli yö, kesäyö noin vähää ennen juhannusta, kun ajettiin viimeistä taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut, mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.
Ajettiin alas mäkeä Vieremän hovin kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle, kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi; hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja, kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia, tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä, epäselvässä jonossa.
Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta. Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli, tarttui lempeästi leuan alta kiinni: »Tule pois poika, haetaan hattu päähän», sanoi hän ja lähti taluttamaan…
Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan. Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän taivaanrannan kanssa.
Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.
Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut. Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä; hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle… Äitimuori koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi…
Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin, viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle lepäämään ja me nukkumaan. Soo, — nyki menemään.
Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut niin monta, monta kertaa kotiini. —
Olisihan siinä voinut syöttää ja maata muutamia tunteja ja sitten aamulla levänneenä miehenä saapua kotiin ihmisten nousuaikana. Niin olin joskus tehnyt, kun yöllä olin tullut. Mutta en nyt: levätä en nyt malttanut ennen kuin kotikaton alla kotoisilla patjoilla.
Tuntui kuin olisin ollut koko tuon pitkän vuoden yhtä mittaa taipaleella, matkalla kotiin päin. Sinne olin nyt juuri saapumaisillani ja halusin ennen uuden päivän koittoa saada loppuun levottoman kiertokulkuelämäni ja alkaa aamuni tyynesti ja rauhallisesti omaisteni keskessä, kodin huojentavassa helmassa.
Ajettiin käyden poikki Liikolan salmen sillan. Järvi oli rasvatyynnä, salakat vain hyppivät kaislikon rinnassa. Hienoinen virta, joka salmessa kävi, kieraisi muutamia pyörteen solmuja sillan yläpuolella, ja alta kuului veden huuhdonta kiviä vastaan. Kun siitä törmälle noustiin, hämärti jo etäällä Rauskunvuoren tumma hongikko, jonka juurella kotikylä oli.
Suon yli jos olisi porrasta myöten suoraan lähtenyt kulkemaan, ei olisi ollut kuin parin virstan pyörähdys kotiin. Nyt oli kierrettävä puolen penikulman mutka. Jos olisi päivä ollut, olisin ehdottomasti lähtenyt oikaisemaan. Olisin ehättänyt lukkarin ruispellon pientareita pitkin, lepikon läpi kasarmin kentälle ja sen yli aitoja kiipeillen hevoshaan poikki ihan kotikadun kulmaan. Siitä olisin takaportin kautta puikahtanut pihaan, tullut sisään huoneisiin kuin uintiretkeltä taikka pieneltä aamukävelyltä. Ja kotona olisivat hämmästyneet, että pilvistäkö se mies siihen pyörähti…
Virstat pitenivät, kuta lähemmäs kotoa tultiin. Tuo virsta ennen kuin Tuhkalaan saavuttiin tuntui varmaankin kahdeksi venyneen; oli se joskus ollut liiankin lyhyt! Hevonen näytti väsyvän loppumatkalla, vai muutenko lie ilkeyksissään heittäytynyt laiskaksi — minun kiusaukseni. Otin ruoskan ja sivalsin pari kertaa pitkin kylkiä. Vauhti lisääntyi, kyytimies heräsi ja nykäisi hänkin suitsia unisesti. Mutta höyry loppui jo hautuumaan nurkassa, ruuna herkesi taas vanhaan tasaiseen hölkkäjuoksuunsa. Taas vaivuin nuokkumaan kärryn nykäysten mukana, katselin kiviaidan yli vainajien hiljaiseen kalmistoon, josta kuusten keskeltä vilahteli tuttuja hautapatsaita.
Mitähän, jos äitimuori olisi kuollut, tai juuri kuolemaisillaan olisi sairaana… Vanha hän oli ja raihnainen… Ei, mistä tuo musta ajatus nyt tuli. — Mutta kenties häntä on sääli yöllä häiritä. Häntä vaivaa unen puute, raatsisinko herättää… Ehkäpä nostatankin vain palvelijan, käsken hänen kaikessa hiljaisuudessa valmistaa vuoteeni muita herättämättä. Muori saisi vasta aamulla tietää minun olevan kotona. Silloin hän toruisi, että miksei häntä herätetty, juoksisi varpaillaan ja pölyttelisi minun tomuttuneita matkakampsujani, hakisi esiin säilöstään puhtaita liinavaatteita eikä vihdoin malttaisi olla pilkistämättä hiljaa kuin hiiri oven raosta huoneeseeni sisälle, — se vanha, herttainen muori…
Rattaat tuntuivat pyörivän kuin tervassa. Kaupungin luona oli tie ajettu kuopille, ja niitä myöten rämisivät pyörät, kärryt viskelehtivät puolelle ja toiselle. Vihdoin kääntyi tie metsän suojasta ja kaupunki levisi näkyviin — vanha puoli näet, jonka läpi vielä piti ajaa uudelle puolelle päästäkseen. Hevonen hiljensi hermostuttavasti juoksuaan. Siinä oli muka vähän vastamaata kaupunkiin tultaessa, ja tietysti sen täytyi siinä kävellä niinkuin hyvässäkin mäessä. Ja sitten siellä oli mutkaiset kadut ja kiperät katukivet…
Ei ollut elävän sielua liikkeessä, koko tuo vanha raihnainen kylä tuntui kuolleen lailla lepäävän viattoman vanhurskautensa iankaikkista unta. Siellä ajeli kuin pitkin Pompejin haudoista kaivettuja katuja.
Mutta jo saavuttiin rantakadulle. Aukeni esiin ulappa ja lahden takaa näkyi kaupungin uusi puoli, sen laidasta vilahti toisten rakennusten takaa jo palanen kotitalon matalata kattoa.
Taas heilahti ruoska, ja ruuna lähti hyvää vauhtia kiertämään lahden pohjan kautta omalle puolelle. Laskeuduttiin notkoon, jossa koko kotiranta peittyi näkymättömiin, ja vielä kerran herkesi ruuna käyden nousemaan notkosta. Työläästi se nousi, melkein pysähtelemällä…
Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu lämmin henki lehahtavan vastaani.
Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi. Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin ranka.
Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja minuutin ajan kaikki oli ääneti… Odotin… Jo kuului askeleita kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää ja ihastuksesta kiiluvat silmät… Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita ylös.
Minä olin kotona…