HABIT NOIR.
Tänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan kaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään kaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui mulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini pyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois viimeisen viinisiemauksen.
— No sehän sopii, vastasin minä, minulla on myöskin asiaa suurille bulevaardeille päin, joten voimme siellä yhdessä syödä päivällistä. Joko sinulla on asianomainen lupa päästäksesi näytöksen aikana. näyttämölle?
— Ei ole vielä, menen klo 5:n ja 6:n välissä sitä hankkimaan. Ja mulla on sellaiset suosituskirjeet, että sen saan. Mutta siksi meidän onkin jo viiden aikana lähdettävä Seinen toiselle puolelle.
— Hyvä, tavataan sitten tavallisessa paikassa.
Hän oli näyttelijä, Gööteporista kotosin ja oleskeli opintoja varten Pariisissa; oli ollut siellä jo pari, kolme kuukautta enemmän aikaa kuin minä ja söi samassa ruokapaikassa. Olimme pitkät ajat syöneet siellä toisiamme tuntematta, usein istuneet samassa pöydässäkin nokat vastakkain; olin pian kielestä päättäen huomannut, että hänkin oli ulkomaalainen — saman oli hän tietysti huomannut minusta —, mutta tuttavuutta ei ollut syntynyt ennenkuin pitkän ajan perästä, jolloin eräs toinen seurassani sattumalta ollut skandinaavi meidät esitti. Ja sen jälkeen söimme monasti yhdessä ja kävimme syönnin jälkeen usein teaatterissa y.m. huvipaikoissa. Nyt emme olleet tavanneet toisiamme moneen päivään, vaan tänään meidän taas sopi lähteä yhdessä keskikaupungille.
Saatoin häntä ensiksi oopperaan ja odotin ulkopuolella sill'aikaa kun hän kävi sisällä hankkimassa itselleen lupalippua iltaa varten. Vihdoin hän tuli sieltä, oli lipun saanutkin, vaan hän hoki koko ajan tullessaan itsekseen jotakin nimeä, jota hänen illalla tuli pitää mielessään ja joka hänelle olisi jonkunlainen »sesam» saadakseen läheltä tarkastaa ja tutkia kaikkia koneita ja niiden käyttämistä.
— Onko sulla lyijykynää? kysyi hän multa; anna tänne, niin kirjotan muistiin tuon nimen … Abinuaar … saakelin kummallinen nimi, ei sitä muuten mitenkään muista.
— Abi… Onko se jonkun ihmisen nimi?
— On, jonkun tärkeän viranomaisen nimi, en saanut tapaamani herrasmiehen pakinasta oikein selvää, oliko se hän itse vai joku toinen, mutta ainoastaan sen nimen avulla minä pääsen näyttämölle, se on varma. No niin, Abinuaar, tuossa kynäsi. Nyt siis tänne takaisin kello kahdeksaksi.
Kahdeksan aikana piti minunkin tavata muutamassa ravintolassa eräs tuttava, vaan siihen meillä vielä oli paljo aikaa, joten sitä kulutellen kävelimme pitkät matkat kauniita bulevaardeja pitkin. Mutta niinkuin pikkuoloihin tottuneelle suurissa kaupungeissa usein käy, ei huomattu taaskaan pitää huolta välimatkojen ja ajan välisistä suhteista. Niinpä oli nytkin kello jo ehtinyt ohi kahdeksasta, kun syötyämme kiireen kautta riensimme kumpikin määräpaikkaamme.
— Muistathan nyt sen tärkeän nimen, kysäsin toveriltani vielä kun nurkassa erottiin toinen toisaalle suunnalle.
— Abinuaar … muistan.
Minä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja kysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken täällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä tulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas taivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.
Eräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun kulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin katolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia sitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei ollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen viereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja vastasi lyhyesti ja kärtyisästi.
— Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.
— En … eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä kertaa mitään.
— No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi…?
— Tavata, — jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta minkäpä sille nyt enää tekee, — täytyy jättää toistaiseksi.
Huomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis huolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo tuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa ääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän näköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän tuskin vastasi.
Mutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä äänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:
— Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että siitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun piti kysyä jotakin henkilöä.
— Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?
— Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri onkin sikamaista?
— No mikä se sitten oli tuo Abi…?
— Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar (kirjotetaan »habit noir»), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen nyt lapsenkin ymmärtää.
— Hooo…!
Jo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli käsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei hän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi sanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa arkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus, siinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!
— Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin henkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru, jonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään miellyttänyt.
— Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä itseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski minun tiedustella itseään »en habit noir» (mustassa puvussa). Siinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä en ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla frakki-puvussa, — kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on hassutusta!
Moneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden tarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta erehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi paljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan, kuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle itselleen sattua tällainen »väärinymmärrys», — minä näin kuinka se kaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän ensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli yrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei malttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.
Pahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan ilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua:
— Mitä sulle siellä vastattiin, kun sinä tulit ja kysyit sitä herra
Abinuaaria?
— Mitä?! Mitä sulle itsellesi vastataan, kun sinä joka päivä teet vielä pahempia kielipukkeja.
Tuosta näin jo, että tämä oli siksi arka paikka, ettei siihen ollut paljo koskemista, jos mieli säilyttää entistä ystävyyttä. Enkä puhunut siis enää koko asiasta sanaakaan, päinvastoin koetin puhua kaikenmoisesta muusta. Vaan silmistänikö hän lie huomannut vai omatuntoko hänelle lie sanonut, että mulla oli hyvin suuri halu laskea hänestä vähän pilkkaa, — hän ei lauhtunut sinä iltana ollenkaan leppeämmäksi. Ja kun me omassa kaupunginosassamme laskeusimme raitiovaunusta kadulle, ja minä ehdotin, että menisimme, kuten usein ennenkin, hetkeksi istumaan jonkun ravintolan edustalle, juomaan pukin olutta ja katselemaan väkiliikettä, niin hän kieltäysi. Hänellä oli vähän tekemistä kotona, hän meni mieluummin suoraan sinne. Ja niin menin minäkin.
Kävikö ruotsalainen toverini sitten jonakin muuna iltana suuren oopperan näyttämöllä koneita katsomassa, sitä en tiedä, sillä hän ei puhunut minulle koko hommasta enää sanaakaan. Mutta jos hän meni, niin voipi olla varmana että hän meni »en habit noir».
1894.