HARVINAISTA MUSTASUKKAISUUTTA.
Seurassa, jossa meitä istuskeli neljä, viisi henkeä, naisia ja miehiä, oli juuri kerrottu veres esimerkki, kuinka äärimmäiseen ilkeyteen asti mustasukkainen voi sulhanen olla morsiamestaan. Silloin virkkoi eräs seurassa oleva vanhapoika:
— Mutta minullepa on elämäni taipaleella kerran sattunut sellainenkin merkillinen seikka, että jouduin erään naisen kanssa kilpailijaksi muutaman tytön suosiosta. Niin, me olimme suorastaan »rivaaleja» ja hän, nainen, oli äärettömästi mustasukkainen minuun, miehiseen mieheen.
— Minkälaiset ne sellaiset suhteet olivat? Miten se oli mahdollista? utelivat toiset seurassa.
— Niin, sanokaas itse. Jos malttaisitte kuunnella, niin kertoisin koko jutun.
— Antaapa tulla vain, niin saammehan arvostella.
Kertoja oli, kuten mainitsin, vanhapoika ja kun usein olen huomannut, että sellaisilla on vilkkaanlainen mielikuvitus mikäli heidän omiin lemmenjuttuihinsa tulee, niin en mene takuuseen kaikkien kohtien todenperäisyydestä. Mutta todeksi hän juttunsa vakuutti. Hän kääräsi hyppysellisen tupakkia silkkipaperiin, lieritti siitä itselleen paperossin — sekin oli hänen vanhanpojan tapojaan — ja sytytti sen. Ja näin hän kertoi:
* * * * *
Enhän voinut ensiksi sitä itsekään käsittää enkä uskoa, vaan se kävi lopulta niin silminnähtäväksi, ettei siinä ollut epäilyksen sijaa.
Olin poikanen, hullunen vielä, ensi vuosia ylioppilaana Helsingissä. Satuin asumaan muutaman lukukauden erään ruokarouvan luona, jonka hoidossa myöskin asui pari naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanhanpuoleinen ja rumanlainen. Minä taisin olla tulen arka vielä siihen aikaan, koska jo alussa lukukautta pahanlaisesti pikeysin tuohon nuorempaan. No, hän oli sen arvoinenkin, oli viehkeä, ilonen impi, punaset posket, nauravat silmät ja sellainen valkonen, rakastettava letintynkä niskassa. Hän oli, niinkuin runoilija sanoisi, poimustaan kehittymäisillään oleva kukkanen, joka ei vielä ollut saanut nähdä päivän paistavan täyteen kukoistukseensa, vaan oli ainoastaan tuntenut sen lämmön ja aavistanut sen kirkkauden. Mutta hyvä halu sillä näytti olevan puhkeamaan.
Niin, minä pikeysin. Ei se nyt niin varsin vaarallista sentään ollut, pientä silmäpeliä aluksi ja siitä kehittynyttä hienoista kuherrusta, eikä sitä oltu sen kummemmaksi ajateltukaan. Ja tyttöäkin se leikki näytti huvittavan, hän tuli usein ikkunapieleen luokseni tarinoimaan ja uskoi mulle pikku salaisuuksiaan; käytiin joskus yhdessä syömässä namusia ja kun sattui nimipäivä, niin annettiin kukkanen toisilleen. Itsekseen sitä taisi vähän haaveksia rakkaudestakin, vaan siitä ei puhuttu koskaan mitään.
Mutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle vanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen käsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota nuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa johtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja pian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen vaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja ystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja ylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja iletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.
Se oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt. Miksi herran nimessä hän sitten vihasi minua, jos minä, kun nyt kerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön seuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi, että silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen? Eihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan hullua.
Mutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden merkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella varoa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän epäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja, ja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei syytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta, jonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen korvauksen.
Niin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean mustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän vahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän epäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on syytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili ja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen vähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa menettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta, kaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän — tietäen syyt ja tuntien taipumukset — alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.
Tuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin mieleeni.
Ja kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli tyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään maailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin yksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän mairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään käsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun kiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka kanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten minäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli minusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin hellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se juuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.
Kuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin harvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan piti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä. Tyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin tahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.
Sattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä molemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö — no, enhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan jo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta kiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös asiaa ulos … odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa…
Ja hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.
Väliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään — taikka kävelin joskus sattumattakin — sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri niihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni odottamassa, — tuo pisti suorastaan vihaksi — ja minä sain jatkaa yksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.
Toisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin oltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään meidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin ohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut — ja minä tuhmuudessani sen ilmoitin — niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle jonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei hän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo vaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.
Mutta kerran minä hänet petkutin — taikka me petkutimme. Lehteä lukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä ylioppilaskokous, johon minun on mentävä, — niin oli aijekin. Mutta päivällispöydässä ilmaisee tyttö, — se nuorempi, — että »ystävätär» myöskin on oleva illalla poissa, — se tuli muun keskustelun joukossa aivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin itsekseni, että »aha!» Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta ylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja tunnin perästä tulin takasin.
Hän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja kertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin iloisella tuulella, — paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? — istuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista, syötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta. Sen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä rakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli mahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota »rakasta ystäväänsä», enkä ollut minäkään huonompi.
Silloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut pahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan lämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi petkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.
— Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään, läähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin temmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.
— Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä vastaan.
— Niin, minä näen…
Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän ei katsonutkaan.
— Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli hän tytöltä lakkaamatta.
— Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.
— Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.
Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No, ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen, vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.
Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin. Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.
Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä katseessa oli uhkausta ja kirousta, — ikäänkuin minä väkisin olisin riistänyt häneltä aarteen kourista.
Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset, niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että ollaan ystävät jos vastakin tavataan, — vaan sen koommin ei ole tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.
Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?
* * * * *
Hiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas vanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti, että oli totta joka sana. Yksi seuran naisista — se oli suuri veitikka — kysäsi silloin äkkiä:
— Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija olisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä syystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.
Seura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:
— Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni ajattelin joskus sitäkin, — olinhan silloin poikanen, hullunen vielä. Mutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella välinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän oli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te, joka sukupuolenne paremmin tunnette.
Vaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan merkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin arvoitus.
1895.