LEMMINKÄISEN RETKI SAAREEN.
(Nykyajan valossa).
Lemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän jo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain toimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä, ja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset kotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan osoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman vetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.
Sitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin vekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat jotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin juteltiin julkisena salaisuutena.
Tuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti lähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät juoruamasta.
Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja huokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa jotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä huoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.
— Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?
— Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään, jäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.
— Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun…
— Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin juoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon tänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan Saarelaisen tyttären, Kyllikin.
— Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä jonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä… Ja onhan meillä vielä sentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin, ja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.
— No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja järjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että hän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan lähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.
Äiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti hänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis hänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä valikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi vaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.
Lemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta aatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten verellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa. Lemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin kokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin — erityisistä syistä — heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana poikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain täydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, — ylipäätään maistanut tämän maailman makian joka suhteessa.
Vanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo, kauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli sukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että kovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras vesivesa.
Vaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan ryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi verran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä valloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin hyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli menestys lopussa.
Olipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle lähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun vihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon aikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita hekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö yhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää raskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja osti ensi luokan piletin.
Äiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.
— Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla aina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista…
Näön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön matkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut asuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti kaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen aatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän käytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset ja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän herkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin vaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien suosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä paljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja kaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella viehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.
Kuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla Saarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos vanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista vähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin sitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina. Olihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja vakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin ihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut Saarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.
Lemminkäinen viihtyi etenkin naisten seurassa ja naiset hänen seurassaan. Hän ei hyvitellyt ketään erikseen, vaan hienosteli yhdellä lailla kaikkia, liehakoi jokaisen edessä, niin että neitosista kukin tunsi itsensä tyydytetyksi ja autuaaksi. Kyllikki yksin, viinapatruunan rikas ja kopea tyttö, ei hänestä ollut paljokaan välittävinään, vaan tottuneella silmällään huomasi Lemminkäinen pian eräistä merkeistä, että se tyttö se kumminkin häneen enin oli pikeytynyt ja hän napsautti sormiaan salavihkaa tyytyväisyydestä.
Oltiin niin sotajalalla koko syyskausi, toisistaan ei oltu yhteisissä seuroissa välittävinäänkään, kumpainenkin säilytti asemansa johtavana henkilönä riippumatta toisesta. Mutta joskus, kun Kyllikki ja Lemminkäinen sattumalta joutuivat kahdenkesken, suli vähitellen tuo jääkuori, he seurustelivat kuin vanhat tutut, he vaihtoivat katseita ja ymmärsivät toisensa. Ja pian he huomasivat, että he rakastivat toisiaan, ja silloin tunsivat he itsensä onnellisiksi, niin onnellisiksi…
Mutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain laskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki kärkäs.
Ja Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat hämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen kahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä luistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen puistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo salamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti heidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa, jotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten luodut… Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, — tietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan sotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.
— Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja muutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse liikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani, jossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.
— Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan…
He olivat onnelliset.
Vaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti malttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja kun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi tuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun, mutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän ei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään, varakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä viinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja lykkäsi vakavat asiat huomiseen.
Vaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan. Kotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat sieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään, hänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen liikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni naismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain innolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti, että hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi välttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle maatilkulleen.
Tuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta mitä?
Lemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä patruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen kujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä … mutta sääli sitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa…
Niissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun perheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja johon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin säilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.
Kyllikki oli jo siellä. Hän katseli sulhoaan kyselevillä, surunvoittoisilla silmillä… Lemminkäisen korvia kuumenti. Nyt oli jo tytöllekin tieto saapunut… Äkkiä, toisten ollessa muissa pakinoissa, viittasi tyttö Lemminkäisen luokseen ja veti toiseen huoneeseen. Ovi jäi auki.
Tietysti alkoi nyt tutkinto: oliko niissä puheissa perää, mikset hänelle ole sanonut…?
— Mitä puheita? Uskotko lemmittyni kaikkia kadehtijain juoruja?
— Mutta kuin niin varmasti ja yleisesti kerrotaan…
— Kerrotaan, sinä armas visertelijäni.
Lemminkäinen päätti ratkaista asian uhkarohkealla tempulla, veipä sitten puuhun tai petäjään. Hän otti tyttöään hellästi vyötäreiltä kiinni; painoi rintaansa vasten ja suuteli oikein tulisesti. Ja tyttö lepäsi autuaana hänen povellaan, muistamatta että ovi oli auki…
Kaunis juttu! Suuri skandaali! Aamulla sen tiesi koko kaupunki, siitä kertoivat rouvat, kertoivat piijat, kaunisteltiin ja paranneltiin. Ja samalla kerrottiin kaikenmoisista kuutamokävelyistä ja hämäränvietoista… Sen kuuli patroonakin ja kirosi sen tuhannen tulisesti.
Mutia jotain oli tehtävä, muuten oli tytön maine tahrattuna. Ja kun nuoret päivällä tulivat ja ilmoittivat hänelle, että he ovat jo kauan rakastaneet toisiaan ja että eilen oli tapahtunut erehdys, täytyi hänen antaa Kyllikkinsä Lemminkäiselle, vaikka hän mieluummin olisi antanut potkun.
Kolmen viikon kuluttua vihittiin Kyllikki ja Lemminkäinen ja he astuivat junavaunuun ajaakseen Kalevan kaupunkiin ja Saarelan asukkaat jäivät todella suu auki kummissaan junasillalle katsomaan. Ja patruuna lupasi heille riittävän vuosieläkkeen sillä ehdolla, että Lemminkäinen vastaisuudessa oppii elämään ihmisiksi, — muuten lupasi hän peruuttaa sekä Kyllikit että eläkkeet.
Nuori pariskunta saapui kotikaupunkiin, muutti asumaan anopin luo maatilalle ja eli onnellisesti kuherruskuukautensa. Lemminkäinen vannoi heittävänsä pois kaikki vanhat urheiluretkensä kauniin Kyllikkinsä tähden ja Kyllikki vannoi rakastavansa miestään myötä- ja vastoinkäymisissä.
Mutta ihmiset silmäilivät epäillen tuota onnellisuutta. Mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee, sanoivat he, Lemminkäisellä ei ole koskaan ollut taipumusta vakavaan yksavioisuuteen, miten käynee kun kuherruskuukausi on lopussa, miten vain käynee…?
1891