PIKAJUNALLA KESÄKUUMALLA.
Piletti on taskussa, matkalaukku verkossa, — sateenvarjo vieressä — kaikki mukana. Hyvä. Painaun junavaunun nurkkaan, leväytän eteeni »Politikenin», silmäiltyäni ensin ikkunasta, miten Kööpenhaminan viimeiset savupiiput häviävät näkymättömiin junan huristaessa eteenpäin.
Tässä sitä nyt ajetaan maailmaa katsomaan. Johan sitä nyt kerran saapikin kappaleen nähdäkseen. Neljän valtakunnan läpi saapi kulkea, suurten kaupunkien läpi, rikkaiden viljelysmaiden läpi, tiheimpäin tehdaspaikkain läpi. Puolen Eurooppaa saapi nähdä ja lopuksi päästä — Pariisiin. Silloinpa melkein jo sopii kiitollisena, tyytyväisenä huoasta: nyt sinä herra lasket j.n.e. Sillä minä olen sen nähnyt, nimittäin Pariisin.
Niin ajattelin itsekseni jo edeltäpäin nauttien junan nopeasti vilistäessä Sjellantia pitkin. Siinä nyt ei ollut vielä paljo mitään näkemistä. Yhtenä ainoana viheriänä, tasaisena lakeikkona kiiteli maisema silmien ohi. Kaikki peltoa ja niittyä, kaikki niin saroittain täsmälleen yhdenlaista, että silmä ei saanut mistään kiini. Vaihtaisinpa mielelläni Suomesta vuorennikamen tuohon, lammensilmän tähän vehnäpellon rintaan taikka kanervikon katkasemaan noita loppumattomia kylvöheinän sarkoja, — olisihan tuosta toki pikkusen vaihtelua, oikeinpa päätä huimaa kauvemmin katsellessa tuota ääretöntä yksitoikkoisuutta.
Kuka uskoisi Tanskassa niin paljon maata olevan, että saapi ajaa vähilleen 2 tuntia yhtä Sjellantia pitkin; — vaan syy taitaakin olla se, että rautatie on hiukan pantu kiertämään keskuksen ympäri, ettei matka tuntuisi kesken loppuvan. Ohoo, vai jo siellä huudetaankin: Korsör! Kieliin matkustajat nouskoot laivaan.
Korsör, siitä paikasta en tiedä muuta, kuin että siinä oli Tanskalla mennä vuonna kolerakaranteenin paikka. No siitäpä ei taida muuta tarvitakaan tietää. Nyt vähän vesimatkaa ja sitten se alkaa se suuri saksalainen isänmaa.
Kiel on Saksan suurin sotasatama, muistan ennenvanhaan lukeneeni maantieteessä. Niinpä näkyy olevan. Pitkin pitkän sataman kylkeä on ladottu rinnakkain kuin sotamiehiä riviin suuria sotalaivoja, monitooreja, panssarilaivoja, mitä lienevätkin kaikki. Vai tuossa ne nyt ovat ne syömärit, jotka nielevät Saksan suunnattoman korkeat verot ijäti ammottavaan kitaansa ja joiden nälkää eivät ehdi tyydyttämään minkäänlaiset uudet sotaverot, — vai tuossa ne nyt makaavat joutilaina niinkuin laiskat syöttiläät ainakin! Kellekähän noista on hyötyä?
— Juna lähtee kello 6, huudetaan laivan rantaan saapuessa. Siihen töyttää joukko joutilasta väkeä, jotka väkisin tahtovat kiskoa minulta matkalaukkuni. Mihin helkkariin te sitä…? Vai tulliin, soo, soo, kunhan tässä keritään… Sukkia ja paitoja siinä on, uskokaa pois. Ka niin, se on valmis.
Siis puoli tuntia aikaa katsella Keiliä. Mutta sitä tuskin kannattaa puoltakaan tuntia katsoa. Syön sen sijaan voileivän ja juon seidelin olutta, hyvää olutta. Ja kohta taas huristetaan pikajunalla.
Ei muutu se maailma, yhtä lakeikkoa vaan. Mahtaa olla täällä maa hiukan hiekkaperäisempää, koska pöläjää noin siivottomasti. Valkeita kivitaloja siellä täällä, puistikko joskus, mutta harvoin, ympärillä. Muuta ei merkittävää, pikajuna ei edes pysähdykään niiden pikkukaupunkien kohdalle, joiden ohi vilistetään. Mitäs tässä nyt oikeastaan on näkemistä, mietin itsekseni, kun jo istuminen rupee pitkistyttämään. No, tullaanhan tästä kohta Hampuriin ja sitten niille suurille sivistyspaikoille.
Mutta miksi tässä pitää olla näin kuuma? Sitä kysymystä olen aamusta asti mielessäni hautonut, ja nyt se vasta ensi kerran puhkeaa oikeana haikeana huokauksena ilmi. Miksi näin jumalattoman kuuma ja kuumemmaksi vain käypi, kuta etemmäksi ehtii? Kuuluuko tämä kuumuuskin välttämättä sivistysmaihin? Pääseeköhän tästä ensinkään sulamatta läpi?
Ne kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin. Mutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna puhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten Hampuria — se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia —, ja jo vihdoin pääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.
Kolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää? Raitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä »Huuhkajanpesään», taas takasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen juoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.
Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei auta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin rauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan hitaammin molemmat.
Puolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja menijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee keräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, — jääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä kenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo lihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon himoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo tilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.
Taitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen mielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt oikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja muisti pettää. Bremen … joku Bremenin piispa on varmaankin joskus historiallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin — vaan mitä? Kastanut virolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa — en muista… Mutta entä … entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta meidän siirtolaiset usein valittavat, — vai se paikka tämä nyt on. Konduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, — monettako kolmatta kertaa jo, en ole laskenut — ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta miestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka — oikasen hyvin kituvan näkösenä selkäni — ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka nähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden minuun murhaavan katseen — ikäänkuin syyttäen, että minä olisin tahtonut katkasta hänen matkansa — istahtaa hän melkein minun sorkilleni. »Eletään sovinnossa», tekisi minun mieleni häneltä rukoilla, »sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on vaikeaa».
Juna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona on pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen sisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen kädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on jo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan ikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.
Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt soimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi verkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen mutta aina vuorottain: Osnabr—Mynstr, Osnabr—Mynstr…
Nukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on saanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän taa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin… Ei, siinä istuu minua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä täynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä siihen kenkineni pyrkisin.
Vaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut. Aamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle. Nythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla — vaikkei niistä suinkaan junassa tiedä — ja saapihan vastaisuudessa kehua kulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen lohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, — sinne jään päiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua, ja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.
Tuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan — taipaleen loppuhan on aina pisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin kiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti laahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja vekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.
Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan? Odottelen ja katselen — pitkäksi voi käydä päivä.
— Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?
— Kello 9.
— Ja mihin aikaan se tulee perille?
— Kello 6.
— Entä seuraava?
— Lähtee kello 2, perillä kello 11.
Päätin sittenkin lähteä ensi junalla — en muistanut enää äsköistä päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla Pariisissa klo 6 tänään — minä jatkan.
Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon — sehän on jokaisen kulkijan velvollisuus — ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta. Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa. Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.
Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.
Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk…»
Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja hiekkapölyn polttama. Tehtaat — koko taivalhan Belgian läpi on kuin yhtä tehdasta — ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!
Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta, kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin, olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi. Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta kitalakeani raittiilla vesikulauksella, — vaan vesikin täällä vain lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.
Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja toinen, eikä sitä tule.
Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan rajalle — ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa. Se on vasta yksi.
— Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.
— Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia jälempänä.
Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa! Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia yhteiskuntia.
Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle, jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä. Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut. Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia harreja. Miks'en pysynyt siellä?
En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa, niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.
Kaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin vielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät siihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät välemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.
Loppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia mainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo ikäänkuin jostain toisesta maailmasta — aivoni, jotka nähtävästi olivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli selvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä ajamaan pikajunalla, — taisin vannoakin sen. Niin jos, — mutta eikö liekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä mahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?
Ranskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä uskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen kuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää jossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni kurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En nähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli ikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että nyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan loppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää katsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se valahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka niin, ajattelin, nyt se on lopussa.
Kului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat keräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi taas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että tultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta kiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta tämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on iskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa vieläkin?
Uskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris! Korvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen siis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin vähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.
Hoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria hakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen muistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen ajamaan hotelliini.
1893