TUNTI UPSALASSA.
Parisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa ja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta lähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa sikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin ennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi. Tuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa, jossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot. Tiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin, eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, — saahan tuonkin sitten kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.
Ilman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani saavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä asemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani korkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten koko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia edestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä, joista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo etukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta, jolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella omallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.
Laskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja katselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka hiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän päiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt on siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein ruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja laidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus, tuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis ylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on leimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on nykyjään Upsalan pääelinkeinokin.
No, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä joutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.
Katselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä, ensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan sopivimmalla tavalla kuluttaisi?
Pitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan ylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten heitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin matkustaneet kaupungista pois — toukokuu oli lopullaan, — mutta yksi niistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut viipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä Vikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan muistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa… Hitto soi, minäpä koetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet löydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen seurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä, matkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä tavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani Brunckebergin torin varrelle.
Nyt siis heti hakemaan Vikbergiä.
Siinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän ylioppilasluetteloa… Vikberg, Vikberg, Vikberg … niitä on toista sivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg … vuodelta 1891, 1892, mutta eihän täällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.
— Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena, huomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä osotettaan luettelossa.
— Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai toukokuussa on palannut Suomesta… Mutta kuinka minä sitten saan hänestä selvän?
— Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja voivat tuntea hänet muutenkin.
— Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?
— Niin, taikka edes muutamain…
Oli se minusta hiukan toivotonta yritystä, vaan kirjotin kumminkin muistiin kolmen, neljän Vikbergin osotteet — valitsin vanhimmat joukosta — silmäilin kartalta parin pääkadun nimet ja suunnat ja lähdin löytöretkelleni.
Ensimmäinen, jonka luo tulin, oli Herman Vikberg, stud. fil. Soitin, pääsin sisälle, pyysin saada puhutella herra Vikbergiä.
— Herman, Herman, tule alas, huusi vanhanpuoleinen naisihminen ylös vintin rappuja myöten. — Täällä on joku, joka tahtoo sinua tavata.
— Pitääkö minun tulla alas? kuului kummastunut ääni ullakolta. —
Ei, käske hänen vaan tulla ylös.
Arastelin vähän lähteä kapuamaan pimeitä portaita ylöspäin, vaan muuta neuvoa en keksinyt ja hetken hapuiltuani ovea ja avainta pääsin hänen huoneeseensa sisälle. Herman, paksu, lihava, kaljupää ukko, makasi paitahihasillaan vuoteellaan selkä minuun käännettynä. Vähitellen väänsi hän siitä vatsapuolen esiin, sovitti silmälasit silmilleen ja katseli minua kotvasen suurimmalla hämmästyksellä.
Pyysin anteeksi ja selitin oudonlaisen asiani niin lyhyesti ja selvästi kuin suinkin, vaan sain tehdä sen toistamiseen ennenkuin hän verkalleen nousi vuoteelta ja vastasi lakoonisesti:
— Minä olen Herman Vikberg. Istukaa!
— Minulla on kunnia tietää se. Tarkoitukseni on vaan kysyä, tunnetteko sattumalta sitä Karl Vikbergiä, joka on ollut Suomessa.
— En sattumaltakaan.
Kumarsin, pyysin vielä tuhannen kertaa anteeksi käyntiäni ja lähdin. Vaan kun varovaisesti käsikopelolla kulkien olin päässyt portaita alas, silloin oli jo Herman Vikberg kintereilläni. Hänelle oli sillä välin nähtävästi jo asia selvinnyt, hän oli tullut ajatelleeksi, että se oli ulkomaalainen matkustaja, joka oli hänen puoleensa kääntynyt neuvoa kysymään ja kohteliaisuuden henki oli hänessä herännyt. Hän tarjoutui auttamaan minua hakemaan Karl Vikbergiä, ja yhdessä lähdimme toisen Vikbergin luo. Sekään tietysti ei ollut se oikea. Vaan kun hänellekin asia oli ehtinyt selviytyä, oli meitä jo kohta kolme miestä, jotka kulimme hakemaan sitä Karl Vikbergiä, joka oli ollut Suomessa.
Me haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni aikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet kolmen ajaksi saapua »Rullan» nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona kertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni heistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa »Rullaniin» mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä taikka kuolleena.
Itse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut puhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten mukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis lähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin minä, että »Rullan» olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman paikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.
Olin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo tehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa kohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa perästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä liikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne tietysti kaikki tekevät sopimuksen, että »Rullan» on oleva yhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein saattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin olisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä »Rullanissa» minua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi siltä epävarmaa.
Tuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja pitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava Vikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä tuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää sen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua tuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin palkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin erinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu, kuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt muuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen vaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä kohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.
Näissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle torille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme, välähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko Vikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan ajaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa ruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin kotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani… Mutta ei, sehän ei käy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla kirjoitetun nimen »Rullan», sinne pakottaa kova kohtaloni minua menemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta…
Raskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään Vikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta tuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut saaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni. Eikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta satimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24, saapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa repästä itseni irti ja juosta… Katsahdin kelloa: minuutin yli kolmen…
Minä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä pitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla ehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle. Paluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä nykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja mielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee liikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata »Rullaniin», höyryhepo viepi minut nyt jo väkisinkin Tukholmaan…
Koko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö levottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä, enkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti parhaallaan istuvat »Rullanissa» odotellen minua ja päästäen tuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä ajatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin sen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan ruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille sydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu hullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun puolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan »Rullaniin» yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti paraikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain kumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan Vikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta he niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka minulla aina on pysyvä mielessäni.
1894.