IV.
Hurja noita huolinevi,
Epäkelpo keksinevi
Viittä kuutta vainovuott
Seitsentä sotakeseä.
Ei noita uro totelle,
Vääjänne väheäkänä.
Tuo mulle sotisopani
Vanhat vainovaatteheni.
Itse käyn isoni miekan,
Katson kalvan taattoseni
Viikon on vilussa ollut,
Itkenyt ikänsä siellä
Kantajata kaipaellut.
Oulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään sijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista. Paikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla (Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään) laivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä, ja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken saarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna suojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä, vaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko ryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja meren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä jonkun vauraamman kauppiaan talot.
Siitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä vankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät voimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän tilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista petäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon pihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta joukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia saapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja siirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa Hannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha Martta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä uuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina sanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän hänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja juotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä näet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki iiläisetkään.
Vanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä aikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään supatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he eivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen ensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa ja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he nyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja Helinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja harvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta Juhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt olivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta luonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan, tummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni. Helinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea liinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja naisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret, siniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli Juho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.
Yleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää, vaikk'ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun Helinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä ystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa sisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan hulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee kumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.
Milloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille ohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti kehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus, että siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.
— Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten jo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan hetkeksi tytön sivulle siihen portaille.
Mutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi eikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin puhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin kirkolle. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu, että tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että koko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana, joka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut tuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi parka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän vain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli päinvastoin hyvin hellästi pidellyt.
Hannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan
Ahmasta.
— Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?
Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän sitten:
— Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään… Olihan se julma, kun tappoi isä vainajan ja poltti talon … mutta en tiedä miksi, minusta ei hän tuntunut julmalta.
— Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun lähti kantamaan ulos.
— Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa sitoi päähäni. "Älä itke, tyttöni", sanoi hän, "älä itke, ei sinua sutten syötäväksi viedä." Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin…
— Mitä hän sinulle kertoi?
— En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän, ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia… Ja sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä, sitä kuuntelin.
— Etkö sinä koettanut karata?
— Hänen käsistään — en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi istua Ahman vierellä…
— Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?
— Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en ajatellut mitään…
Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja tuli oikein asiata tehden torumaan:
— Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut? Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin…
Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin, mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet taas.
— Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei tytöt mukaansa keittohommiin. —
Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan, koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.
Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut arvelivat.
Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:
"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä, niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin, polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas — olkaa siitä varmat — tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään, kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta, jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte onnellisina rauhan työssä.
"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne…"
Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja huudahduksia: "kotiin jäädään", "me ei lähdetä". Iiläisiltä tuntui suu tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.
— Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. —
Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!
— No enhän minä vielä mitään varmaa… Eikähän se siihen kuulu.
— Siihen se kuuluu.
Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta, mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.
— En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä, mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.
— Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. — Täällä ei ole meitä monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.
Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa, Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua. Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että hän vastusti retkelle lähtöä — muuta neuvoa hän ei keksinyt.
Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen poikansa Sven.
Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli. Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään. Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin silloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä saattaisi olla.
— Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.
Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja käskemään vieraita aterialle. —
Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti retkeä.
— Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.
— Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.
— Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.
— Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu veljesikään uskaltavan lähteä.
Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä, heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: — Eikö Hannu aio lähteä mukaan?
— Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti hymähtäen.
— En tiedä … ihmettelin vain…
— Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille, niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä? Hannunko vai Ahman?
Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi äänettömäksi.
Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin tiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen keskustelun loppua.
— Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle astuen.
— Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.
— Oletko niin sanonut, Helinä?
— En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.
— Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako luulet pelkääväni?
— Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.
— Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä kukistan hänet.
— Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.
— Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?
— Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!
— No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos
Ahma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.
Helinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa näyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt, miksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen mielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena jättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan yrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui taistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain äänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun päätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi kadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa. Salavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi katseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia saadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin. Huivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen tuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti kiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö polviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan tasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.
Sitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän huudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti käsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen tullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina poikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle, ja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämä huudahti:
— Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on nimesi?
Tuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut ymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut vähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:
— Johanna.
— Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. — Ja veitikkamaisesti hymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran toisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa ilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.
Pois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely aiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli juuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle partiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan toivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista taas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien sarjaa. Pysytään kotona…!
Se näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt, ja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki miehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän mitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita pelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä miekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin seinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan raskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana riippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana joutanut ruostumaan.
Siihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä.
Pilkaten virkkoi hänelle Juho:
— Katselen tässä isä vainajasi miekkaa — mitä sinä siitä enää näkösällä piteletkään!
Hannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli hänestä samalla hävinnyt.
— Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia kurittamaan.
— Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu todestaan puhui: — Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!
Ja kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko tuvan kuultavasti:
— Vaikk'ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin lähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään miestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia tarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä, sen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään, lähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.
Äänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa. Jokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty tehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä katsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan toista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja Hannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.
Papit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää mitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi poistuessaan:
— Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.