V.
Jopa siitä joukko läksi
Noihin suurihin sotihin,
Tasapäihin tappeluihin;
Sata miestä soutamassa,
Tuhat ilman istumassa,
Nenin jousia nenässä,
Terin miekat teljopuilla.
Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä, tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli. Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan, naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja koirat ulvoivat kylällä.
Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu, keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle. Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten karjalaisten kyliin.
Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan. He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.
— Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja kultasormukset joka sormeesi.
Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta ja virkkoi:
— Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.
Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. —
— Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka vavahteli hänen kourassaan.
— Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.
— Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?
Tyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: "Tule takaisin!" Kemiläiset ja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo veneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina toisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman veneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla seisoi:
— Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano Helinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä iloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!
Hän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi keula vaahdossa eteenpäin.
Vaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt häntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä paikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä:
— Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että minä palaan.
Useat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat vetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti kulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten silmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas hänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin innokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto Karjalaan.
Vaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut rannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku yksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan silmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai naapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?
Mutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea ylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se oli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli kolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin 6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka Vesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen johdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli liminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä retkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti Vesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on miesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!
Kepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä. Liukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset alukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja vaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi, kun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä jonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset tulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten voimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen. Kummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa kulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia juomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut kontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen. Heinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten pesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa hädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan kohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan, ennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen taas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.
Leikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille kerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli saatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli tulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin sauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja myötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä kysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä olikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he veneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen venekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun rupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle aterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja väsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin taas kulkuaan jatkaakseen.
Saavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret vetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli niihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät toisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn; siinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti lepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti sammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli nostetuksi kysymys:
— Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden syvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat kotioloihin käytettäisiin?
— Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?
— Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa tästä?
Se kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti varsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin pitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma esiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin pian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli alinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin laskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna kimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin veneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa, vuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven suojaiselle rannalle.
Siinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken suunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä retket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla asuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla. Pääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä pitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten Vienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden kaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.
Lappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja toivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin vartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet muistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka heille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti ääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.
Erittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli tavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.
Nuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:
— Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?
— Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain ärjäisi mistä asiasta tahansa, että "anna heti paikalla", niin lappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.
— Orjan luonto!
Niin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä ihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:
— Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen, Aslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön aikaan ajamaan hänen kotaansa — ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin — niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä tulleelle vieraalle lämpöisen tilan…
— Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki veronahkansa poron kelkkaan.
Niitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta joukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä eläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden kotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää katselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä soudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti lähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä uudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän kielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.
Siinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei tahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää isännyyttä seurueessaan:
— Te ette mene mihinkään, sanoi hän. — Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti veneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain leikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.
Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän vastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin nuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä sääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen "joutavasta juonittelemisesta".
Pian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella rannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi loivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut loiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien takaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden rantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri tuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei paljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran karvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen yön seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon hienoisen hämärän.
Silloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen täältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja juoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet pirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön hämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän isillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään piti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla matkalle lähdettiin.