IX.
Oi emoni, kantajani,
Ellös olko milläkänä,
Milläkänä, tuollakana,
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe,
Pohjola soittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe.
Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä, toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi tulijoita.
Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja; omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä, on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.
Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle, vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.
Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan, huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä kohden. "Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta", puhuu pappi. "Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan, nielemään vihan ja jättämään koston Herralle…"
Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla… Erehdystäkö se oli ollut kaikki…? Toimetonnako täällä sitten pitäisi ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen…? Ja silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle, miltä se itselle tuntuu…? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi olla muu kuin ihminen… Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut…
Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja virkkoi:
— Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi se ei mennyt.
— Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.
— Ja pojastako polvi huononee?
— Sanovat minun kovin pahoja tehneen.
— Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan. Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.
— Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä silmään!
— Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas elävien ilmoille.
Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta, tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa, puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille. Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan, lohduttelivat miehet.
— Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko miehelleen.
— Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä mekään siellä polttamatta jättäneet.
— Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka…
— Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.
— Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien miehelleen.
— Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin. Mutta, eukkoseni, — saadaan uusi — —
Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän seuraavana suvena.