Juho Vesainen: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

VIII.

Kostohon minäkin koito,
Kostoksi kovaosainen
Mittaelin miekkojani,
Kannoin kaunista asetta
Noille Pohjolan perille,
Pimentolan pientarille:
Surmaksi oman sukuni,
Kateheksi kantajani.

Pitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan
Merikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan
Kemin kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen
retkikunta aamuisen päivän sarastaessa.

Maine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren länsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli sielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa saattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä suitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä sälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin kuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki, vaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin sankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa kotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se kohti hyökkäisi.

Tuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten veneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.

Mutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle puolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä kiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.

Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä hyökkäystä?

Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat taas rannalle vetämään.

Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan…

— Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.

— Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset. Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat, ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua, ja Kuisma peräytyy metsään.

Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri Torvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan veneisiin.

Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät, miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi, pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä, ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet — ei ole aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa eteenpäin.

Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä, koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja kellistänyt hänet pensaan alle.

Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä, seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät… Ja huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle vaipunut, soutivat nämä pois…

Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät. Siellä menivät muut … hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle törmälle … makaamaan ja kuolemaan… Ei jäähyväistervehdystä hän saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut hyvästiksi puristaa — yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen tylyllä rannalla… Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua, kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen… Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten…

Lopussako…? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin pelastukseen… Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. — Jano, niin tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran. Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä lähde … mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee ryntäilleen — ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle — ja jo vyöryy hän omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta… Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja juopi, ahmii, nielee… Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi…

Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen rinnallaan huutaa: "Oikein lankomies, iskepä niin…"

Mutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä kyljelleen, ja käsi putoo veteen… Se on niin raikasta tuo vesi, hän juopi taas… Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin silmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee mielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa hioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen ja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine… Se on Johanna, hänen lemmittynsä… Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut tukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea varsi… Vaan se horjuu jo … oih! pyörryttää … se huojuu, lepattaa ilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen…

Nuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen, ja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa — ja laskeupi.

* * * * *

Mutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin. Pysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta päivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot soudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin ärjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin nurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama porolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet oli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa — Juho arvasi hänen kohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan, uskollisinta ystäväänsä.

— Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä hakemaan ja hautaan edes saattamaan.

— Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. — Mutta nyt täytyy enemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.

— Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.

Hänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman kautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki, joka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista omaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus, että hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä pitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä ehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet ja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi ehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen — mutta ei voi. Miehistö ei jaksa.

Jo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin. Pari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet miehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu, sentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa. Mutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta aikaa ei olisi ollut.

Aamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan pienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin levähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen päivän iltana oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että sellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä tulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa yhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille vetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta hänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin pakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.

— Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät? kysyi hän äkkiä yöpaikassa. — Minä koettaisin painaa edeltä.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.

— Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella me ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan ajoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?

Kolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat enemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä veneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät pari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun ja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.

Se vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat kaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen nukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä vuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten Kuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin. Koskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli ennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein yliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi myrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet kaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta, silloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko vielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä levätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.

Näin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle ja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut vielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia enää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja miehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen suulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa — lieneekö jo tullutkin.

* * * * *

Jos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan, niin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan. Hän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin saada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja että se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi riippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon tiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko — tuskin 90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon — ja se joukko oli surman oma, jos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin. Hän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä hänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että Vesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen, kostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän tuloa.

Edellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti. Ja sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti miehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka sujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin muutamia päiviä edellä, vaan montako?

Oltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti alaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta aina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista kiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti soutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä Haapakosken kuohuvaa köngästä kohden.

Sitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei olisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja kun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha kalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin mukaan laskijaksi.

— Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.

— En mene takuuseen.

— Etkö ole laskenut koskaan?

— Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.

— Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun on koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!

Väkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa keventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka ohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä kovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale koskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs — sileä suvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään kuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan eheänä se sittenkin solui suvantoon.

Mutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin poikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina köngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa, mutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden laitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita karjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli pyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota kohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka katkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään alle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa pelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat särkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän itki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.

— Ja se on sinun syytäsi kaikki! huusi hän julmistuneena laskijaukolle, kun tämän rannalla kohtasi. — Tahallasi laskit niin läheltä kuohun kuvetta.

— Olisinhan sitten itsekin hukkunut… Eivät osanneet tulla perästä.

— Elä puolustele, tahallasi teit, eikä sulle armoa anneta!

Ei ukko ehtinyt paljoa rukoilemaankaan. Silmät kiukkua säkenöiden kuristi Ahma häntä niskasta, painoi pään alaspäin, työnsi kasvot jokeen ja piti siinä, niin verkalleen ja kiduttamalla hukuttaen vanhuksen. Sitten potkaisi menemään jokeen.

Ahma kähisi suuttumuksesta ja pettymyksestä; hän hyppeli ja repi tukkaansa. Tämä oli surma koko retkelle! huusi hän. Miten nyt matkaa jatketaan? Miehet kyllä olivat enimmät pelastetut — suuri osahan oli kulkenut maitse alas — mutta millä pelillä kuljettiin edelleen, kun veneet olivat säpäleinä?

Ei auttanut muu kuin ruveta korjaamaan niitä joita korjata voi, ja panna miehiä hakemaan Pudasjärven harvoilta uudisasukkailta lisää veneitä. Mutta siihen meni koko päivä ja yö, ja vasta seuraavana päivänä päästiin jatkamaan matkaa.

Se oli harmillinen viivykki karjalaisille, ja Ahma aavisti että se oli heille kallis viivytys. Tuolla ajalla on Vesainen ehtinyt kulkea kymmenen peninkulmaa ja saapuu nyt ehkä pahimmoilleen perille. Vaan ei auta. Matkaa täytyy jatkaa kahta tulisemmin, perille täytyy päästä.

Ja perille karjalaiset pääsivätkin. Oli Pertun-päivän aamu, kun he Illinsaaren kupeitse soutivat ja laskivat veneensä Iin kirkon yläpuolelle samoihin valkamiin, joista pohjalaisten retkikunta kolmatta kuukautta sitten oli lähtenyt jokea ylöspäin, viemään hävitystä Karjalaan ja Vienan rannoille. "Köyhän velka ei kauaksi jouda", ilkkuivat karjalaiset törmälle noustessaan. He olivat saapuneet maksamaan täydellä mitalla. Ahman viha oli heltymätön, se janosi kostoa. Ja nyt hän sai kostaa.

Ei ollut kulunut kuin puoli vuotta siitä, kun Ahma viimeksi kävi Iijoen suulla. Silloin oli työ jäänyt kesken, ainoastaan muutamia taloja oli kirkonkylästä tullut ryöstetyksi ja poltetuksi, ja tapellen oli hänen täytynyt väistyä omalle maalleen. Nyt hänellä oli tilaisuus täydentää työnsä; kylät olivat turvattomia, miehet kaukana retkillä eikä heidän kotiin tulostaan ollut tietoa; vaimoja, vanhuksia ja lapsia vain oli taloissa. Ja hän täydensi työnsä perin pohjin.

— Tehkää selvää jälkeä, neuvoi hän miehilleen, kun nämä hajausivat ryöstämään. — Kannanlahdessa töröttävät uuninkiukaat pystyssä; tasoittakaa täällä nekin.

Eikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu himmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta jokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä teurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon työtä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli pappilaan "kirkon avaimia noutamaan", pitihän katsoa, oliko kirkossa mitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.

— Tuttu talo — eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan astuessaan.

Naiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen kirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan armoa kylälleen ja kodilleen.

— Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat tehneet… Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen katsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi, ota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.

Hän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka palveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon, noussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän kesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi juonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:

— Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!

Mutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa, varoittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes itsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi karjalaista tuli häntä alas raastamaan.

Kirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.

— Se oli viimeinen soittosi, mies!

Ja kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän kappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä jalkoihin.

Pian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului karjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan laahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat eräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan, kerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs partasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.

— Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama temppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan tupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.

— Tätäkö sinä vain tahdot?

Hän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla sen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.

Onneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja silmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä katkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.

Hetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra laskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja rukoili:

— Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!

Karjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin huvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma lähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie — koska aikaa näytti riittävän — pistäytyä Oulunsuussa asti yön aikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja. Mutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo sillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea särki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja vahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse tahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä aikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.

Parikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut lähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.

Ennen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku suorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä ja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja heinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili kodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan poissa ollutta miestään.

Silloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi ovelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:

— Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin tulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?

Miehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys; hän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen tiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan, kätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.

— Sen näkyy olevan, — hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui lähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni vetäytyi säikähtyneenä peremmä. — Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun tarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun polvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja keräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha…

Vaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:

— Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni — hä? Niitylläkö on — vai niin, no tulee kai kotiin yöksi — ohoo, näkyvät tulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt, mutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja sitten nukkumaan — eikö niin?

Raskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat palveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna niskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset — niin hän kutsui Helinää ja Tapania — arvaisivat olla taloon tulematta, itsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. "Miksi menit, Juho, ja jätit minut yksin!" huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.

Tuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet syömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.

— Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan. Siihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä rannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi — ja näki Ahman edessään.

Usein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen mielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen mielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän usein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu häneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään, ei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan eteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: "no nyt et pääsekään käsistäni" — kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen maahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan päässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma kiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen rinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä oleva tyttö polvellaan.

— Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio. Sanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja onneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa meillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin asioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi ojossa käyn vastaan ja sanon: "Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs porstuaan…!"

Helinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein tajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat kuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä ahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut … eikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen mies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo kaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.

— Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle. — Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet mielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi saada kuin Ahman…

Mutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat liikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että voisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?… Ja sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen unelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa päältään…

Hän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan hänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä…

Mutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän rinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti pystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia, heitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi pihaan.

Siellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan nuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä sytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut savu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt heidän kulkuaan.

Pihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet olivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät kiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä. Karjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja siitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät väliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja ryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat olivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan vastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät liekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui; vuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle taistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun ilta kävi pimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin taistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan kupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa jatkettiin kahakkaa.

Juhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan; heinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse iski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta, valvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin seisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan uupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa, hän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että hänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa kolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa, kaatuu… Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden … vaan peräypi, Tapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana kääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho näkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän voimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu entistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta… Samassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen toveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät samaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain miestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen, he itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen…

Siinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan navettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä voitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen vierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä puolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin pihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä haavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa liikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan tukkiakseen… Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.

— Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen hiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset pitäjät… Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni, missä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai vienytkö…?

Häntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan. Ei jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy vihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin, yli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.

— Miks'en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks'en kuolla pois koko kurjuudesta?…

Sitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella yön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen kaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:

— Juho!

— Anni!

— Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.

— Missä on Helinä?

Kuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli taistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.

— Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!

Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita kaatuneita ja kysyi:

— Kaatuiko Ahmakin?

— Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.

Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt, pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.