XI.
Salon synkimmän sisässä,
Korven kolkon kainalossa,
Näkevi salaisen saunan,
Piilopirtin pikkaraisen
Kahden kallion lomassa,
Kolmen kuusen kulman alla.
Vain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt Pohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat Oulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka vuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät, osasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi aina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa satamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet, Kalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin, laivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin vaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.
Ljungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan pääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät ennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin suurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli. Siellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja tervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta. Monesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää pystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia, linnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä salvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän huomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen lukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat nelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät kummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista ratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.
He olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä väen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja pukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia, niinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä tahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt näyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu toisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja näytti sormella:
— Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli kouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä…
Ja kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja näiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään kuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista tinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta nauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:
— Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen pyrkiäkään, jos täällä saisin elää. —
Moniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki sillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa tarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin. Vanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman kauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon hän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli kutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä, Södermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä kuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän perästä tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan käskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu ja Juho sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti keinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät eteenpäin.
Nämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen mieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti heitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime vuosikymmenenä oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden ranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin hallitukseenkin asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt siitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein maininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä jo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi tahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista talonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan keräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja pelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen alueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.
Nuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä kokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka alle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa, itsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen perijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin vähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron, sotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten sai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen kaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista ja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan yhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin satuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.
Ruotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan, vaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo pohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän sodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne siihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?
Viime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt huomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli puhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut merimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja Arkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien takana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa viljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki sieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan kuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin, että tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina olivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna Vuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon, Kuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa, siellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja siellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja sotaretkillä… Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta mitä myöten ja kuinka paljon?
Siitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli hänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. —
Gripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa vanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea, punainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.
— Terve, Suomen miehet! — Niin tervehti Juhana tulevia suomen kielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa hän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin vähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja huolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo Tuomaanpoika, joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime aikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän kuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten ja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä tuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja lappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi hävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin, mutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti, joista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan paljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään suuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen. Tähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain keskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä kahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset, jotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan, nyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet avuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän tarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen häviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään sotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten hyökkäyksiltä.
Tarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja vastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan jätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne riittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä tervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin urhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän palkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan rakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja aikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein poistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille kaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, — Vesaiselle Juhana käski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat "palkkioksi urhoollisuudesta".
Muhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat toimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui Kaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut mainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja siitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että Torniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi, käydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen asemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut laajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet sinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset alleen.
— Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.
— Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen ovat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon kokonaan.
— Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?
— Ei. Munkit siellä isännöivät.
— Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat munkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän valtakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!
Niin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin mietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.
— Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan ja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja hävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen teette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.
Kun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon silmiin ja kysyi:
— Luuletko voivasi tehdä sen?
— Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.
Herttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi paperin Vesaiselle ja virkkoi:
— Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken päälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva runsas.
Ja hän ojensi kätensä sarkakauhtanaiselle talonpojalle hyvästiksi. —
Hilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta Tukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan lohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä heidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja nautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen kertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja näyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään laivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten kuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut: "Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!"
Mutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen kulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti alussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin Merenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi. Suomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu kuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin terveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä oli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he pääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se oli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.
Tammikuun alkupuolella — oli jo solahdettu vuoteen 1590 — ehtivät lähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan Lapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut Lapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia uutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät sanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui liian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät näet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken Pohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.
Viattomain lasten päivänä — niin kertoivat pakolaiset — oli Oulun jokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli paistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä merkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin saivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta alaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja että vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä tuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden. Siinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi kaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat pakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä piillä julmaa vihollista.
Se sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä. Jokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen pakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo olivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan ne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan semmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen jotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se oli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat rannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä takana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän oli taivaanranta veriselle punoittanut.
Niin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä Ruotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt on hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja sisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana? Jos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona Kiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt, mutta Anni ja Helinä…?
— Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.
— Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet, eikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää Oulujoen eteläpuolen.
Vesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:
— Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?
Hannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät:
— Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan, päänne vain menetätte.
— Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä jaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.
Eikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat ahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää poikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon odottamaan varmempia uutisia.
He ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin toisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää paukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja lämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot vetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti heikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä jaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään olivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää lähtemistäkään niillä jatkamaan.
Miehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta. Repäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen taloon.
Sama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet vai tapetutko niin tarkoin.
Hakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään poronsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin. Juho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo kuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on polttamatta! Mutta entä asukkaat?
Tuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan hajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven eteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai ovatko päässeet pakoon?
Kiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut tietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan kiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat hädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu seurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä hiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin poikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän päässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha saunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten viime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta säkeneen räiskähtävän.
— Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti kohti.
Pienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin sekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat olivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön hurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa lämmittäen tuota hataraa suojaa.
Sakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia olentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden tulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän tunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun Juho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten pienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.
— Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.
Juho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan muiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa sydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan, jolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi tuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys sentään on…
Mutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja virkkoi:
— Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on tehnyt. — Hän viittasi Hannuun. — Tässäkin on muuan, joka nykyisestä hävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me. Pitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.
— Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui
Anni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.
— Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan viipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.