XII.
Mikä vei tutut tupani?
Kuka kauniit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
Tuuli tuhkat korjanunna.
Turhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille ja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se jo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat säikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan taivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä hievahtamatta yli joulun.
Ahma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen varsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta, oppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä Vienan kemiläisiä. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista aikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet Oulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti uudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän pelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset, seuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet kostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset pitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu saapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten sieltä palanneet jokivartta ylöspäin.
Mutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin vauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta näkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala ulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät pelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo puolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui Oulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä levittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu Linnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei olisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution lumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan ulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen peittämillä raunioilla.
Koko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.
Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan. Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli kolakasti autiossa luonnossa.
Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi pari talon naista.
— Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,
Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.
— Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?
— Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!
Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä, vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.
Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli tautikin lähtöisin.
Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.
Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.
— Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan? kysyi Helinä.
— Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.
— Eikö koskaan… Eikö Ahmakaan?
— Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.
— Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?
— Onpa jo aikakin…
Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut. Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa… Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää koskaan näe… Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus: ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista…!
Ja hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia; mutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. —
Huolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt enää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin katkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen palannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat heikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan koko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa puhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin vähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:
— Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!
Helinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas, mutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:
— Eikähän tuolla ole taloakaan.
— Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.
Ja Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään Krankkalan mäelle uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves heiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti hirsikerroksen päälle.
Itsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan Kiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli tuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen vesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei siitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se entinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen, mutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan, ahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien vedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan talon kohoamista entiselle paikalleen.
Vähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella ja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille asuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti siellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden rinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä kuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.
Jo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen saapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten lähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi. Samalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa Oulujoen suuhun.
Surullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan kylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt niin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä mistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli mukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja tarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen saanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa sotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan pitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka viides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi, niin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin talonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli ollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.
Samoihin aikoihin — keväällä 1590 — hän rupesi myöskin jo rakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli Linnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut jonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan hävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat multavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän. Linnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja sinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty Pohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla yhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä useampia yksityisten taloja.
Niissä toimissa muokattiin ahkerasti koko kevät ja kesä. Työvoimia oli kylliksi — keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin rakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu Laurinpoika-niminen asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi tullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin tuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan noita omituisia oloja ja kahakoita.
Muutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon tunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut kirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle se talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä Jäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä, milloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen luokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä Limingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas saapuvilla.
Outoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin, sillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan Kaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus nyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä neuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen esitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.
— Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa perästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme Lapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme alueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät niissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän on luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.
Tämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen retki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä takia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet Jäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois yhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta. Niitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin muutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka ovat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä heidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen retki on siis hyvinkin tarpeellinen.
— Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!
Niin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia pappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin pahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää ryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta vihaa pohjan perukkoihin. Miks'ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa elämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen siitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika asettua.
Niin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon kannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen kärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin iiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen tehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka heidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.
— Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille rannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi kostamaan sinne? kysyivät he.
— Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole paljon kostamista, selitti Vesainen. — Palatessa sopii muuten pistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.
— Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha Kauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä runsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi vielä hyötyä.
Bagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin sotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken tekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista venäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän kanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä hallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan omassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä, siitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi vielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet, muonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen Pohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten kirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.
Jo suostuivat liminkalaisetkin Krankan Hannun ehdotuksesta tuumaan, ja kukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.
— Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti
Vesainen.
— Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.
— Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta ensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.
Sillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta aiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko naisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan tuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin paljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet mukaan, Annihan siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan Johanna, joka jo monet kerrat oli linnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa Hannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk'ei se vielä ollut aivan valmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.
Päivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään, ja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi hivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain päiväin kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä ajassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi hiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä luonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä; se painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi elinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat rannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan ympärilleen elämän itua.
Ja ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko pihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon puhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen, hurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden, hekkuman ja lemmen.
Linnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle nuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan poika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka, joka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen ahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän jo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja kun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen hän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori herra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä. Mutta Anni ja Helinä vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.
— Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.
— Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.
— No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.
Johanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja virkkoi:
— Uskallan kyllä.
Mutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin kiellellen ja varotellen:
— Menetkö?
— Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä vauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski, pikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian katseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa sukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa peräsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna työnsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen piti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin kumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.
Palavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan tiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret. Tällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän ihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti osasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:
— Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!
— Vaan jospa en lähde?
— Lähdetpähän — lähdethän Johanna!
Se oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki siinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti päivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia uusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi…