XIII.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti auhtoja ahoja:
Tuli suihki suksiloista.
Savu sauvojen nenistä.
Taas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan, jäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen peittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä Pohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.
Valmistuksia oli tehty pitkin syksyä, sonnustettu miehiä, varustettu eväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa matkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli kuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan, ja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen sunnuntai, jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan lähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä tuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä mietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken valmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa poikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut "isän" nimeä tapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas piti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan huoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan laajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän ennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.
Tämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä ryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin olivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja yhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan saalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt oli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin taisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo retket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt määräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket tietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen luonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat välinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.
Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään retkikuntaa.
Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.
Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan Juhon viereen — niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi, orvoksi hänet ja lapsen.
— Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt sanasi, Juho.
— Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli toista.
— Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi huolehtia.
— Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa, tämä on viimeinen.
— Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!
— Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä huolet, Anniseni!
Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon odottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana virkahtamatta:
— Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko onneton suku.
Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:
— Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.
— Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?
— Et saa jäädä!
— Ikävöitkö sitten minua takaisin?
Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi kumminkin ja kuiskahti:
— Ikävöin…
Kuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman murheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi, reippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset vietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä vaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika siirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana aamuna lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä törmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat poistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä vilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. — —
Päivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja muutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa rannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen täältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla, joku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu, ottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi jo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.
Torvisen taloon ja lähimpiin naapureihin olivat miehet majoitettuina siihen asti, kunnes kaikki olivat koolla, mutta ahtaaksipa kävi olo väljissäkin pirteissä, kun satakunta miestä saapui Oulunlinnastakin Hannu Laurinpojan johdolla. Puuhaa siinä oli Juholla ja Hannulla näiden kaikkien tarpeiden tyydyttämisessä, ja monesti he olisivat joutuneet pulaan, ellei heillä olisi ollut alituisena apunaan noiden vanhain Lapin-kävijäin Niilo Oravaisen ja ukko Torvisen tottumusta ja neuvokkuutta. Niilo, Lapin vouti, oli hallituksen erityisestä käskystä tullut Torniosta ollakseen retkellä mukana, mutta ei hän muutenkaan olisi sieltä malttanut poissa pysyä, sillä olihan tämä retki ikään kuin juhla hänen omalla monivuotisella vaikutusalallaan. Torvinen sitä vastoin ei ollut aikonut lähteä matkaan ollenkaan, hän oli jo siksi vanha, ja se jalka, joka Iijoen jäällä oli haavoittunut, häntä vieläkin vaivasi; sitä paitsi hänen poikansa Laurin kuolema oli pahasti köykistänyt vaarin vartta. Mutta kun hän siinä miesjoukossa nilkutti edestakaisin häärien monenmoisissa valmistuksissa ja puuhissa, muistui hänelle niin kovin elävästi mieleen monet entiset hauskat matkat, mieli kiintyi tuhansiin pikkuseikkoihin, hän innostui, hänen rupesi yhä enemmän tekemään mieli mukaan. Melkein kadehtien katseli hän vanhaa ystäväänsä Niiloa, joka täydessä tolkussa hankkiusi retkelle.
— Et ole sinäkään enää mikään nuorukainen tämmöiselle matkalle, virkahti hän kerrankin.
— Mikä kummempi se nuorukainenkaan on kuin minä. En pakostakaan jäisi pois, ja vieläpä näkyy sinunkin mielesi tekevän matkaan.
— Tekeepä hyvinkin. Melkein poikasesta asti olen nelisenkymmentä vuotta joka talvi käynyt Jäämerellä. Vielä lähtisin nytkin viimeistä kertaa noita maita näkemään, vaan eipä taida tuo jalka enää pitkillä taipaleilla suksessa kestää.
— Onhan sinulla vankat porot, harallani minäkin ajan.
— Sääli jäädä, uhka lähteä!
Vaan miten olikaan, kun toiset työntyivät matkaan, niin kovin surkealta rupesi Torvisesta kotiin jääminen tuntumaan. On sitä aikaa vielä maata uunin pankollakin, hän murahti, mutta vielä minä miesten rinnalle kykenen. Ja pirttiinsä hän kapaisi, pukeusi vanhoihin Lapin-tamineihinsa, sääryksiin, kallokkaisiin, peskiin ja neliskulmaiseen, punaiseen lappalaislakkiinsa, istahti kepeänä kuin nuorukainen ahkioon, viskasi hihnan selkään, ja pian hän jäällä Niilon tapasi.
— Vieläpähän Lappi veti.
— Ei hellittänyt, ei laske omaansa, siksi olen tuttava pohjan poikien tulille, Lapin lasten tuntureille.
Jo paria päivää ennen oli pororaito laitettu taipaleelle vetämään miesten kuormia ja osaksi aseitakin, varsinkin pyssyjä, joita hiihtäjäin oli jyrkillä tunturitaipaleilla vaikea kantaa selässään; olipa pari pientä rautatykkiäkin Oulunlinnasta annettu mukaan. Etujoukkoa, jota taatut kemiläiset Lapin-kävijät opastivat, johti Krankan Hannu, jälkijoukon kanssa ajoivat Oravainen ja Torvinen, mutta itse Vesainen hiihti joukkonsa keskellä, hiihti ryhmästä toiseen pitäen silmällä kaikkia ja tarkastellen että miehet pysyivät koossa ja että hyvä järjestys vallitsi. Olipa siinä vaalimistakin tuossa retkikunnassa, jossa oli neljättäsataa miestä, kaiken ikäistä ja luontoista, miestä innostunutta ja uskollista, mutta joukossa halutontakin ja juonikkoa.
Niin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja lähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja Sompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen yli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.
Oli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä käsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki auhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat sihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen nenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin, harvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja paukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten mielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun, ja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja taivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku kävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä hetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan kaverrettua kaihoa liukkaammaksi.
Taipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin pitkä yö. Milloin hiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut olevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa jääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki äärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka ylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja joiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän kuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan jyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen, laskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono parhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä huipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään alaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi, joka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan leikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin kysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän hautansa se, joka toisista erkani.
Vuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän aikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa tähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä huolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta pilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan taivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta taivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle, talviselle tantereelle.
Sitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja toisen. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan kylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja pantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle paloviinaryyppy tai kaksi — taikka ei yhtään. Mutta kun päivän matka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai tunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat, taitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio, jonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä tuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin lämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.
Vaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla vielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja muistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja seikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin kultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen kuunteleville kumppaneilleen:
— On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin viime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten. Silloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies joka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en ollut silloin vielä Lapin voutina — Lapin verotus olikin silloin vielä meidän talonpoikain käsissä — mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä olin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin kantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka hänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan lähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme vuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä kylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset kävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina Lofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä norjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin aina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä verotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen pirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun ei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä enemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.
— Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku nuorempi joukossa.
— Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä ja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan puutu.
— Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!
Niin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita makean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella, kuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia, kuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi, tokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä perintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois Turjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan puolellekin.
Hetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja kertoi kemiläisten retkistä:
— Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun meiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan. Vuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta veronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina Pyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa varoissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin saatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa, joskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan kielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi sitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja karjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa kahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut meidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon rannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä isännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat munkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin piti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.
— Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?
— Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin kerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä, jotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän niskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa Petsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin luostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun seuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin rinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli pensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta meidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin suoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin parikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme Kemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut tehdyksi.
— Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä munkkeja!
— Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia muistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!
Niin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi, nauttien siitä nuorten innostuksesta:
— Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on myöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.
— Kaikki pois, koko vieras valta!
Niin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas puristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina nuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat havuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta saaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.
Koko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa tuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat vallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä missään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja kaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa vainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin, haisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen liekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas matkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti ulvahtaa.
Yhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti joukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden nuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala ja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia painamassa pohjoiseen päin.
Pohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta! Näytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut ehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi jokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo ajanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia ponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen pohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!
Noinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä tuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava tunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella taikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja intohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin lietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä tuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?
Kuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain noiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven sisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja kiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo on viha ja kipinä on kosto.