XIV.
Viel' ei meitä noijat noiju,
Noijat noiju, näe näkijät,
Näille teille kuoleviksi,
Matkoille maseneviksi,
Nuorina nukahtaviksi,
Verevinä viereviksi.
Ensi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan, jäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista Petsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä meren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan rantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen tuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi selkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa tuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat ennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti näitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä oli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä puiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he olivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja hävitystä anastajan pesään.
Vajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.
Ihmetellen ja säikähtyneinä näkivät näiden seutujen kalalappalaiset tuollaisen monisataisen miesjoukon hiihtävän heidän kyliensä kautta. Olivathan he ennenkin nähneet verottajajoukkoja, olivat suuriakin, vaan tällaista laumaa eivät koskaan. Hätääntyneinä riensivät muutamat Paatsjoen lappalaiset jo edeltäpäin ilmoittamaan luostariin, että tulossa oli joukko outoja hiihtäjiä.
Petsamon luostari Petsamonvuonon päässä ei ollut vielä varsin vanha, vaikka se jo oli saavuttanut niin suuren ja laajan vaikutuksen Turjan niemen oloissa. Vuotta nelisenkymmentä sitten oli sille ensimmäisen alun antanut solovetilainen munkki Trifon, joka oli ottanut lappalaisten käännyttämisen elämän tehtäväkseen ja asettuen Petsamonvuonon varrelle rakentanut sinne kirkon ja kerännyt erakoita ympärilleen. Mutta siitä alusta oli luostari lähtenyt nousemaan nopeaan kukoistukseen; jo parikymmentä vuotta myöhemmin kuuluu siinä olleen kolmattasataa henkeä, niistä 50 munkkia ja yli 200 maallikkoveljestä eli palvelijaa. Ja äveriääksi tämä maailman pohjoisin monasteri myöskin pian kävi; sen varat kasvoivat tietysti etupäässä runsaista lahjoituksista, joita kaukaiset uskovaiset Venäjältä alinomaa lähettivät tälle uskonsa pohjoisimmalle rajanvartijalle. Mutta myöskin harjoittamillaan elinkeinoilla se vaurastui; lappalaisten verotus, jota ulonnettiin sangen laajalle, oli tietysti tuottavaa, mutta vielä tuotteliaampaa oli kalastus meressä ja joissa sekä valaanpyynti, jota monasterista käsin hyvin uutterasti harjoitettiin. Olihan itse tsaari Iivana Julma erityisellä lahjoituskirjalla laskenut koko Turjanmaan pohjoisen rannan, maat ja vedet, luostarin omiksi, joten sillä naapurikansojen harmiksi oli yksinoikeus siellä kalastellakin. Suolankeittimöistään ja laivanveistämöistään se oli kuulu, ja englantilaiset ja alankomaalaiset laivat välittivät sen kanssa vilkasta kaupankäyntiä, jota paitsi luostari itsekin harjoitti merenkulkua.
Petsamon luostarin rikkaus ja mahtavuus oli paisunut vuosi vuodelta. Sen hallitseva asema Jäämerellä kävi yhä täydellisemmäksi. Luostarissa oli jo koko rivi rakennuksia, kirkkoja ja kappeleita; siihen kuului karjataloja ja myllyjä, ja sen satamassa oli pieni kaupungintapainen kasvamassa. Ja kuten muutkin venäläiset luostarit siihen aikaan, oli Petsamokin muureilla ympäröity, ja sillä oli varustuksia voidakseen omin voimin puolustaa itseään sattuneita hyökkäyksiä vastaan.
Mutta mikään vaara ei ollut pitkiin aikoihin luostaria uhannut, häiritsemättä sen asukkaat olivat saaneet hiljaisessa yksinäisyydessään harjoittaa hartauttaan ja palvella Jumalaansa. Se oli omituista seurakuntaa, mikä täällä inhimillisen asutuksen äärillä eli omaa, muusta maailmasta erotettua elämäänsä. Sinne olivat vetäytyneet väsyneet taivaltajat suojaan elämän myrskyävältä mereltä; monet rikkaat ja suurellisetkin olivat, kyllästyneinä maailman herkeämättömään rientoilemiseen ja kilvoitteluun, jättäneet kaikki, jättäneet rikkautensa ja loistonsa, viljavat maansa ja maalliset huvinsa ja paenneet kenenkään tietämättä Jäämeren viileälle rannalle, siellä jo eläessään puoleksi haudatakseen itsensä ja vaipuakseen hiljaiseen miettimiseen, sielunsa valmistamiseen ja Jumalansa palvelemiseen. Sinne oli myöskin mieron taipaleelta joutunut moni köyhä kerjäläinen, löytänyt siellä suojaa ja lämmintä ja jäänyt sen hoivaan elämään. Siellä eli rinnakkain venäläinen pajari ja karjalainen kalastaja, samanlaiseen karkeaan kauhtanaan pukeutuneena, samalta pöydältä syöden, saman alttarin edessä kumartaen. Ei kysytty nimeä eikä arvoa, ainoastaan hurskautta ja sydämen nöyryyttä.
Maailman riennoista vapautuneina, kaukana sen taisteluista ja välittämättä sen vaiheista he elivät siellä, ja aamusta iltaan kaikuivat luostarikirkoista heidän hartaat rukous- ja kiitosvirtensä autioon luontoon. Herralle suitsutettu savu kohosi talvista taivasta kohden, ja vahakynttilän valo heijasti kauas Lapin pitkään yöhön.
Aikaisin olivat Petsamon munkit jouluaamunakin (1590) olleet kirkossaan veisaamassa ylistysvirsiä jumalanlapsen syntymisestä ja siirtyivät sieltä ensimmäisen jumalanpalveluksen loputtua kukin koppiinsa, vielä yksinäisyydessä jatkamaan kiitostaan ja rukoustaan. Luostarin vanha, valkopäinen igumeni Gurij, joka suuren hurskautensa takia oli Trifonin kuoltua tullut tämän sijalle, istui huoneessaan Raamattu edessään mietteisiinsä ja tutkistelemisiinsa vaipuneena. Siihen hänelle tuotiin lappalaisten viesti, että vihollisen joukko oli tulossa luostaria kohden.
— Te olette heikkoja, lapseni, te pelkäätte turhia, virkkoi hän levollisena sanantuojalle. — Kuka voisi vihamielisissä aikeissa hyökätä pyhää huonetta vastaan itse Vapahtajan syntymisen päivänä?
— He ovat outoja nemtsejä tunturien takaa.
— Mutta onhan heilläkin Jumala, hän estää kyllä heidän aikeensa. Mutta kuitenkin, teidän heikkoutenne takia, sulkekaa luostarin portit ja antakaa palvelijoille aseita.
Mutta tuskin oli tämä käsky saatu täytetyksi, kun jo lännestä päin rupesi häämöttämään hiihtävä parvi, joka kuin tuulen lennättämä musta pilvi nopeasti liukui lumitantereen yli luostaria kohden. Hädissään kiirehtivät hämmästyneet munkit kirkkoihin Jumalalta apua rukoilemaan, vaan maallikkoveljet varustautuivat asein puolustamaan pyhää kotia. —
Vesaisen joukko saapui jo perille, pysähtyi luostarin alle, ja miehet nousivat suksiltaan sonnustautuakseen taisteluun. Tuumana oli ollut äkkiarvaamatta aamuhämärässä hyökätä luostariin ja hävittää se, ennenkuin sen asukkaat ehtivät vastarintaan ryhtyäkään. Ja tämä tuuma päätettiin viipymättä panna toimeen. Kiireesti järjestivät Juho ja Hannu miehensä, ja juoksujalassa rynnättiin luostarin portteja kohden; aivan lähellä vasta rämäyttivät miehet kamalan sotahuudon, jota rannan tunturit koleasti kajauttivat.
Mutta portit olivat suljetut, ja odottamaton vastarinta kohtasi hyökkääjiä muurien takaa. Sieltä yhtäkkiä pyssyt paukahtivat ja keihäät sinkoilivat, ja typertyneinä pysähtyivät pohjalaiset, miehen siellä toisen täällä kaatuessa hangelle. Eivätkä he kauan siinä vitkastelleet, vaan kääntyivät juoksujalkaa pakoon.
Vesainen kirkui harmistuneena ja komensi julmalla äänellä pakenevia miehiään pysähtymään. Luodin kantaman matkan päähän seisahduttiinkin ja pikainen neuvottelu pidettiin siinä puolipimeällä hangella.
— Ne ovat lappalaiskatalat niille taas viestin vieneet.
— Ei tässä auta muu kuin piirittäminen, niitä on monta sataa miestä, eivätkä ne hevillä antaudu.
Niin tuumailivat muutamat ensi vastoinkäymisessä masentuneina. Mutta
Vesainen puhui harmista hehkuen:
— Piirittämään! Tässäkö viikkokausiksi rupeaisimme seisomaan tuollaisten puuaitausten ulkopuolella ja antaisimme muutamain munkkien suotta härnätä ja pelottaa itseämme. Sitäkö varten me satakunnan peninkulmaa olemme tänne hiihtäneet? Eiväthän ne Pohjanmaan miehet ennen ole raukkoja olleet. Ei, uusi ryntäys heti ja kahta voimakkaammin!
Mutta se tuuma näytti vieläkin muutamia miehiä kammottavan. Pitäisi muka odottaa niitä tykkejä, jotka kuormaston mukana olivat tulossa, ja niillä edes särkeä portit. Mutta se puhe pisti vanhalle Torvisellekin vihaksi.
— Eikö nyt miesten voimalla saada tuollaisia ovia särjetyksi, sanoi hän. — Minä lähden muutamaksi portinsärkijäksi, ja on niitä miehiä mukaan lähteviä muitakin, sen tiedän.
Ja niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri tahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko portin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten keräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti Vesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää miettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon eteenpäin.
Sinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä ryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista. Mutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se huojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä ja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen moukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä ja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät toistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen väännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui raskas salvos.
Huutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi aamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin miehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja keihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat pohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui hankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi vähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he taistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta välähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti Hannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka putosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään keihäänvarren tynkä.
— Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen, ja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. — Itsestäni on tämä tappara ottavampi.
Taistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon tornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja melkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien harrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat toiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut vihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo hajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja seiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin kautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä ehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.
Mutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin pyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen kirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä sytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet, taistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo hurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui virtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin kuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä, armonhuutoja ei kuunneltu.
Ylinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo hurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui ohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin huumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa vaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän keihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli kaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut alttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat hartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän survaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.
Hän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa tehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin vieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä keihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli levinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon olivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt pakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi kirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.
— Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä luostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen, pyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.
— Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?
— Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.
Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun, Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona, ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet sitäkin sytyttämään.
— Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti lämpimissään veti sitä nahkaansa.
— Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa liekkeihin.
Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho, saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut. Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:
— Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?
— Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen verta teurastamalla vuotavan.
Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään, jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:
— Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. — Mitä lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä. Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan…
Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa. Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:
— Pahasuinen äijä — olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!
Sillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse luostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille saapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli tyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat valinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun Vesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin moniaita tunteja — työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.
Mutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä vallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat suksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat liekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja rakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle öistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen pintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon torni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja särkyessään.
Hangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen retkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.
— Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon luostarista, virkkoi Juho innostuneena.
— Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden käry.
— Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme vielä komeamman rovion.
Vähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat alemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan tasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.
Ainoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta mäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen yksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan jumalankuvansa eteen.