XV.
Jopa tiesi, jotta tunsi,
Tiesi tielle tullehensa,
Matkalle osannehensa:
Eipä jaksa jalka nousta,
Siin' on kuin kivinen kenkä.
Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.
Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin. Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.
Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan linnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että "ruotsalaiset", joksi he pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain viikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.
Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena joulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.
— Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse, murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.
Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä, ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät varustaa itsensä.
— Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.
Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.
Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa. Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin. Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.
Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.
Kuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen käskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty ja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään. Kaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja ihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen luostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550 tienoilla) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta sillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo merkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime vuosina oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu paalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut koskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan voivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen nukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen sanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.
— Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? — Niin ihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt parin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.
— En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.
— Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö palvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja käskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä hän tietää.
Sen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan. Mutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat kuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin mielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui kotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti vihdoin ylös.
— Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me olemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.
Tieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä varustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit suljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet keihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin. Vihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo seuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet pakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja hävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla huomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin kehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi Kuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.
Ja pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen miehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön porttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat muurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen rankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita haavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina, väsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan kaupungin edustalle.
Ja siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta rynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien sisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn isketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä, kun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta huolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli kärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut kärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa — ja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta taas portilta palaamaan — siihen hän ei suostunut, toista hän oli Kaarle-herttuallekin luvannut.
Asemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita mukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu muuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla korjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.
Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.
— Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin hupenee.
Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi, vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen, enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa kaikessa vastaköyttä.
— Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin ratkaisevaan toimenpiteeseen.
— Niin minustakin, vastasi Vesainen. — Tehdään vieläkin ryntäys!
Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, — yön pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.
Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat "Halosen miehet" vielä juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.
— Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi vihan vimmassa keihäänsä. — Mutta petturin palkan saatkin!
— Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. — Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt heti hyökkäykseen.
Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä pitkin.
Lumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas suuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa, eivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin haamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut suhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen edustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko särjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti siltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä juoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli, joka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot syöksähtivät jo kaduille.
— Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi, eihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen Vesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja päästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen. Mutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä kaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta. Miehet pysähtyivät.
— Jokohan ollaan merrassa?
Kuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.
— Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan miehet, takaisin, aukolle!
Kuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja jäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian he huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille keräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.
Sieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin vangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen sotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi heti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin kupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin talojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin kapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja hävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt Ahma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen joukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.
Mutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi hänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima ottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi mitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että heidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi, avautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon voimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen suuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon himmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät vihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän ainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen miehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa ystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä kuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä ympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät kahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja työntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.
Jo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan kuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa, tietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä hänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi jo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä itse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.
Mutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan voivodin sotamiehet olivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet tekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat takaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies eksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet mihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti kyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin kaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon valtaamia miehiä kaatui tukuittain. — Peräytykää tulen liekkiä kohden! se huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat pelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa kohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa hurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden apumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.
Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi heiltä iskujen välillä:
— Nyt et livistä kynsistäni!
— Jäät sinä jos minäkin!
Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle, kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.
Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista. Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.
Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa, ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten vartoivat uutta hyökkäystä.
Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja, tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla…
Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden petoksen ja huudahti:
— Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet takaisin.
— Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. — Ei niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.
— Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla ankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta. Hirtettävä ne petturit on joka mies.
— Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku peittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata vielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.
— Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin painaa.
Muu ei auttanut — paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi
Vesainen siitä käskyn joukoilleen.
Mutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet palata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat kurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen lappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin, mutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta; moni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle, että heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut, muutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne kalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet Kitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon pirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan lappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen suomalaisen uudisasutuksen. —
Pahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan edustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin suurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden, oli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa Pohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat kaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa retkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin, uskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle. Äidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein mielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.
Ja kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se Vesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina puolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan täydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina kaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta, kokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman päähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen loistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla tehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten jälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena paikoilleen, — supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut valloittaa!
Niitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea ylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja Kittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli hänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan hän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei ollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut isketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia kohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä perintöään. Ja olihan hänellä — seikka, mikä häntä enin hyvitti — mukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa, vastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa vangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se, se korvasi paljon.
Mielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina keskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut, etteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti nähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti hiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen kiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät juoksevan.
— Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista, ennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!
Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:
— Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.
Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies, joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.
— Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman portin kaareen kuivamaan.
— Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?
— Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!
Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman eteen poronluun nakerrettavaksi.
Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle, vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.
Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin, iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan… Mutta siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.
Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut, että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen — oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan…! Tuossa se makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva hymy huulillaan… Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan…
Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti… Vaan se kesti.
Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan, asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä, vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna…
Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä… Silloin suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset, ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa, mikä hänen tiensä merkiksi jäisi… Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta, pohjattomasta kostostaan…
Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi unissaan kostonsa nautintoja.
Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä rannikkoa.