XVI.
Se oli surma suuren miehen,
Kuolo kuuluisan urobon.
Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli kangaspuista päästänyt — piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.
Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään, mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään. Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.
Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein nuhtelevasti kälylleen:
— Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan, vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät, eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.
— Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä, vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.
— Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.
Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena, mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen kuluttua virkkoi Helinä:
— Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat. Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä, jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa, mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää sulhastani…
— Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. — Etkö sinä siitä pelosta vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole siellä päinkään, jossa Ahma — Jäämerellä, missä viipynevät.
Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:
— Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!…
Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä. Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan. Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:
— Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi tuliaisia, tulee se…
Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle… Eikö ne ole Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle … niitä ne on … hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä…!
Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.
— Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. — Terveisiä laittoi
Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.
— Tuhannet kiitokset — jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa, vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?
— Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja
Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.
Me muut painettiin suoraan kotiin.
— No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.
— Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin. — Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: — Jäi sinne paljon iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui Torvisen isäntäkin Kuolan portille.
— Isäkö kaatui, vanha isäukko — sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne tappelupaikalle … eipä malttanut ukko pysyä kotona.
Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen, onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen. Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi hymyillä.
Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi arastellen:
— Entä Hannu … tuota Krankkalan isäntä…?
— Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan — ja tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin… Siinä käsi, kussa kipu…
Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä, lohdutellen itkevää emäntää:
— Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä, ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.
— Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. — Eihän vain Ahma…?
— Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies nuorissa, ei polttele enää.
— Tuopiko se sen tänne, meille?
— Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.
Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja huolissaan odotti kaivattu perhe.
Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta, niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.
Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.
Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk'ei tiennyt miksi. Olihan syytä iloita, kun Juho taas palaa … ja Hannukin… Miksi tuntui sitten toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi hänen eteensä … teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan loukkoon… Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa, vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa… Mutta sittenkin, mahtinsa sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä … eikä Helinä voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi…
Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella muuta, Juhoa ja Hannua…
Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä: Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana päivänä Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.
Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi mennessään törmällä seisovilta:
— Eikö tulijoita jo näy?
— Ei näy vielä.
— Kyllä ne sieltä kohta ajavat.
Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään — muita tuli, odotettuja ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi, odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä. Silloin kuului törmältä huuto:
— Jo tulevat, kahdella hevosella.
Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa kohden.
— Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks'eivät laske tuiskuna pihalle?
— Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?
Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi mies reslan pohjalla… Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut… Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella valkoinen riepu luokin nenässä…? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen ruumista…? Juhonko? Ei, ei … mutta miks'ei häntä näy? Hannu ajaa ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä… Juho poissa … hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö…?
Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas, kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä … ja viskausi tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.
Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.
Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.
Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään. Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä. Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.
Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä. Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle herttualle, joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:
— Mitä on tapahtunut?
Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui kysymys:
— Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?
Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.
* * * * *
Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina, ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä alkumatkalle saattamaan.
Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:
— Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti katsotaan.
Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.
— Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin vankkoja aittoja.
— Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen polttamansa sijalle.
— Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi, muisteli Niilo.
— Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän. Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä — niin Juho ilkkuen huusi kuuntelevalle Ahmalle — nähdä saat, mutta etäältä, siivosti, oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä…
Ahma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti tuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti kahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se oli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja käsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.
— Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi
Ahmaa asettelemaan.
Mutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin nurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut kukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita varottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä poikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.
Hämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi Ahma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden. Hannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa hän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä kohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.
Mutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti oli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla, vastakkain vainajina…
Ei ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi silmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa paikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.
Mutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen, kuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.
Itkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat varomattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä auttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja apein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän se vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.
* * * * *
Niin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä hiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen nojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut surullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän kysäisi:
— Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?
Hannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:
— Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin hänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta pulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen korahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:
— Sano Annille … Tapani kostakoon…
Nyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan esiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän heittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko ruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen lastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:
— Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin kaikki…
Mutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän jo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.
— Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää, niin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä…
Niin vannoivat naapurien miehet. Ja vanha linnanpäällikkö julisti juhlallisesti, että Ruotsin hallitus ei ole jättävä Vesaisen ansioita palkitsematta. Annin luo astuen hän virkkoi:
— Niin totta kuin olen Pietari Bagge, toimitan sinulle ruunulta elinkautisen eläkkeen ja tilasi verottomaksi ikuisiksi ajoiksi.
Vaan toisten lohdutellessa surevaa leskeä harhaili Hannun katse etsien ympäri pirtin; hän ei ollut vielä morsiantaan ollenkaan tavannut ja oli huolissaan, että surusanoma aivan oli lannistanut tuon herkän ja hellän lapsen mielen. Hän löysi Helinän kyyristyneenä vuoteen nurkkaan; siinä nyyhki hiljaa, pää patjoihin painautuneena. Hannu istahti viereen, siveli hellävaroen noita pehmeitä, vaaleita kiharoita ja kuiskasi:
— Tyynny tyttöseni, tyynny. Me panemme tästä elämän uudelle tolalle, ja vielä se haihtuu surukin kerran.
Tyttö tarttui silloin hermostuneesti Hannun käsivarteen, nosti päänsä patjoista ja virkkoi, kohottaen kyyneleiset silmänsä Hannua kohden:
— Kuule, onhan nyt siis jo Ahmakin kuollut?
— Kuollut se on, mutta paljon sen henki maksoi.
Silloin kiersi Helinä kätensä Hannun kaulaan ja nojasi päänsä sulhonsa rintaa vastaan. —
Pirtin pitkän pöydän ääressä, surevain seurakuntalaistensa keskessä, istui äänetönnä Iin vanha kirkkoherra vaipuneena synkkiin, murheisiin mietteisiin. Kädet olivat ristissä, säälivinä, surevina tarkkasivat hänen katseensa kehtonsa vieressä itkevää äitiä. Milloinkahan, niin ajatteli vanhus, milloinkahan päättyvät nämä veriset näytännöt, milloinka rauhoittuu tämä levoton kansa, milloin sulaa viha sydämestä ja kaikkoaa katkera kosto? Meneekö se iäti perintönä isästä poikaan, pitääkö heidän aina kaatua koston sana huulillaan niinkuin Vesainen äsken… Eikö vitsauskaan pehmitä luontoa ja nöyryytä kovaa sydäntä? — Mutta sittenkin, niin ajatteli hän toisekseen, eihän voi tuomita tuota kansaa, se on niin paljon kärsinyt, sitä ei voi nuhdellakaan, sillä se tarvitsee lohdutusta…
Ja lohdutuksen sanoja hän sille rupesi puhumaan, lohdutusta etenkin orvoksi jääneelle perheelle, mutta varoituksen sanoja kaikille. Ja lopuksi hän virkkoi: — Paljon olemme nähneet verta vuotavan, paljon kärsimysten kyyneleitä, paljon surua ja kurjuutta. Suokoon Jumala, että vainon ajat nyt olisivat lopussa. Opettakaa lapsianne kammomaan verta ja rakastamaan rauhaa, opettakaa heille, että kosto on Herran…
Hartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja yhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana hiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa kauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää sotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut taistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut retkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja vakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään…
Hetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan kuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea lahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja laski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas heti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean sotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat kankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja hymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun kuumuudessa lausumat sanat:
— Itsestäni on tämä ottavampi.