II. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.
Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme päättyy, — Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa, asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin edellisessä kuvassa.
Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita, eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana, hukka maitten mittarina.
Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä, etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat, tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat kävivät nekin tunnetuiksi.
Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä, veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä — aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto, tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.
Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen ja odottaneet uuden ajan valkenemista.
* * * * *
Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja turvallisempi.