I. RISTINKANNOSSA.
Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet talvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt vapaudesta ja valosta.
Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa, eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen kumahdus.
Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen. Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin, joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen ristiruokia.
— Jo tulevat, tilaa tehkää!
— Veräjä auki! Missä paimenet?
— Alas lapset aidalta!
Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti, aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden, jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa, hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.
Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet kotiinkin vietäviksi.
Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa, ristinkantojoukkoa.
* * * * *
Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti; keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät, terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet aironsa lepäämään.
— Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. — Teillä onkin molemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.
— Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas airoa venheeseen.
— Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. —
Pitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.
— Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.
Nuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat venheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat pitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin vaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He olivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä. Toisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat kasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen luut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen, mutta huulet kapeat ja kuivat, — hän olisi ollut melkein synkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt silmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies. Maisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja, ja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista veteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.
— Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari vakavammin. — Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta, pääsemme työhön ja taisteluun!
Punakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa, jossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden, eikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.
— Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän vihdoin. — Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.
— Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti perämieheen päin. — Sysikorven pappilassahan näkyi vanha Varsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.
— Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää kotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, — rakastan rauhaa.
Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.
— Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri taistelemaan tulleet.
— Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja kotvasen haudottuaan.
— On, — raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!
— Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui perämies vielä vastustushaluisella äänellä. — Paljo olisi työtä sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, — pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia kerätäkseen…
— Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. — Mutta tyvestä on puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!
Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään lisäsi rauhallisemmin:
— Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, — taikka ehkä: parempi.
— Miksi parempi? kysyi perämies.
— Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä onkin neljä innon miestä, — tänä kesänä jo rynnistetään paavin valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!
Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan, jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja, jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen hän virkkoi:
— Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan…
— Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.
— Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta…
— Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen enonsa…
— Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy vaellukseni vaikeaksi.
Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot. Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui vallan suuttuneena:
— Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet, hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!
— Ei, ei…
Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva, tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen vieressään ääneti istunut toveri ja lausui:
— Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.
— Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. — Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää. Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä aina parhaiten vahvistaa.
Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään, paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat neuvot.
Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan, sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.
Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä, aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther, kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.
Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena, rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu, syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään, raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä evankelisen opin juurruttamiseen sinne.
Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana harhailevan, — epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili ja aina itse epäilyksistään kärsi.
— Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. — Poikanen kai olit vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?
— Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten. — Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin luonteen.
— Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti, virkkoi Pietari. — Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei kuitenkaan olisi löytänyt!
Tämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin kuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin kaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt matkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan, Arvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui. Vuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen pitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet ainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan rajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille Saimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat ainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin säännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen erämaantalossa — jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi silta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi — oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen. Niistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin aikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi ohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa lukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari Manunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota lyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.
Täten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen kustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa, Turussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui vaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri siksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista, joka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä kajasti.
Noihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:
— Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa vastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies, tietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan kirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee ja tunnustaa.
Mutta perämies pudisteli päätään:
— Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian edustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.
— Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?
— Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri soudettiin.
— Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret uppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin juuriin.
— Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari varmuudella.
— Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.
— Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
— Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?
Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:
— Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä kuin paavillisen komeuden perikuva — mitä jäisi jälelle, jos se komeus riisuttaisiin pois?
— Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.
— Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin. Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän voima on toisaalla…
Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi, vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen. Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa ristinkantomatkalle, — sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.
Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, — jotka tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja samassa tarkoituksessa — ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa, missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet ja tietysti ihmisetkin.
Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. — Päijänteellä he sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.
Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.
— Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. — Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.
— Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.
— Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.
— Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen vakavana. — Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.
Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:
— Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin voimiakin saamme. Hän ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin, saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme, hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin mielin!
Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti, ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi kädellään keulan taa ja virkkoi:
— Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana on Kurki-piispan syntymäkartano.
— Häätalo! lisäsi Pietari. — Mutta niinollen on meillä jo aika peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, — käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!
Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan — leikattiin vuosi 1522 — ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti noita nuoria pappeja, jotka — saattomiehen ihmeeksi — iloisina ja vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla teiniajalla.
Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille, töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion kivitörmä, jolta kerran — niin kertoi Silta — kuumaverinen Klaus Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen, puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili. Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava työ…
Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta leporannaltaan.