III. KOROISTEN RAUNIOILLA.
Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä, ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin: Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta taistelusta.
Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset soutajat piispalle hankkimasta.
— Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. — Mutta tämä linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville kirkkoruhtinaille.
— Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. — Niin tiesi toinen pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. — Tänne oli silloin palanut linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia korjaamaan.
— Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa käydä vaikeaksi lentää.
— Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.
— Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme joukkoa…
Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.
Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.
— Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.
— Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.
— Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.
— Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?
— On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan…
Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:
— Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.
— Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.
— Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.
— Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan prelaatteja.
Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle. Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:
— Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?
— Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain väet…
Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa. Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin seurueineen pyrkinyt sinne, — ennenkin oli Kuusisto kestänyt juuttien piirityksen.
Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa, arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, — siellä oli hänelle jotakin vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia oli ollut papiston salaisuutena — se arkku, jota Heikinmessuissa tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä — ja nämä Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea pelastaa millä hinnalla tahansa.
— Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin raunion laella. — Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä pelastaa voi?
Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.
Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.
— Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.
— Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.
— Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!
Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.
— Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.
— Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.
— Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.
— Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. — Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?
— Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: — Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.
Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:
— Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan luiskahdit.
— Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja, jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.
Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:
— Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.
— Turha toivo! huudahti soturi varmasti. — Ne vihaavat sinua nyt yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti puraisseet.
Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: — Minä elin kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.
Mutta Erik herra puisteli päätään:
— Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, — nyt, kun hänen ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.
Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja taas hän kaihoten huoahti:
— Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!
Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, — siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:
— Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!
— Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!
Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin — eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:
— Pakoonko…? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin — ei, ei…!
— Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? — Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.
— Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan…? epäili Silta tapansa mukaan.
— Kaiken uhalla, intti Pietari. — Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.
Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:
— Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!
— Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.
— Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. — Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme, ilmoittakaamme piispalle toivomme…
Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, — miehen oli vain, vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.
Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:
— Palaatko yksin, missä dekanus?
— Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.
— Siis ei linnamme kestä?
— Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia purjehtii jo salmessa.
Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:
— Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?
— Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia kiireessä löydettykään.
— Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. —
Hänhän tunsi talletuspaikat.
— Kappalaista ei näkynyt linnassa.
Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä käsittävän.
— Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän edelleen.
— Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa teidän korkea-arvoisuuttanne.
Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle matkalle.
— Siis pakoretkelle!
— Vihdoinkin!
Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli, pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut. Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään, jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän harvakseen saneli:
— Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, — ne ovat pelastetut!
Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän, sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle, kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.
Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä ainakin.
Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden, puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä, kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.
Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa, repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön hiljaisuudessa kaameasti kajahti.
— Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. — Eikä hän koskaan enää Turkuun palaa!
Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.
— Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon ehdittyään vierustoveriltaan.
— Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului vastaus. — Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei koskaan naura…
Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta, joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:
— Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!