XVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.
Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori Martti Lutherille Wittenbergiin, — vielä kertaan hän nyt punnitsi, että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta. Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:
"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen valta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin asioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä tarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia etuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti vakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen toivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan väärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi…"
Tätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut siinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän pyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä terästää…
Sillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi syyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen sen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi joka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli matkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset olivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja kapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja sellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin nyt kutsutut Turkuun.
Jo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit piirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski porvari Erik Skalmin siltaan, — tämäkin entisen vilkkaan hyörinän keskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän… Autio oli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen pikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta palattuaan… Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen olleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä jo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein käynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin lampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen arkitupaan, huudahtaen jo ovelta:
— Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän murkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.
— Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä, rientäen iloisena veljeään tervehtimään.
— Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä talosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.
— Älä puhukaan siitä…
Sisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta samassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan, kysyen:
— Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?
— Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne piispojen puheille.
— Piispojen?
— Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä, lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. — Mutta sinullahan on täällä muitakin vieraita.
Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä, Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari muuta suomalaista, — suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista, rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli tunnustelevinaan.
— Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän tervehdittyään rahille istahtaen. — Jutelkaa vapaasti!
— Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan hämillään.
— Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.
— Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. — Rauha on olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu, eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!
— Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.
— Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan. Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.
Taaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan, vaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat porvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena merelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien oli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.
— Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen esille hihansa alle kätkemänsä paperin.
— Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi, virkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras, tarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan selittää Pietarille:
— Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon…, vaikka se on kyllä vielä vähän salainen asia.
Vieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi maltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä. Mutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut pitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista huolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.
Tarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa elivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet sopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä purjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut heille vapaapassin, — kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä isännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies tehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.
— Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.
— Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki hyvillään. — Tehdään vain tällainen sopimuskirja…
— Millainen…?
Hannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik Skalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon Hannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se oli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören Norby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä, lupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin, ehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen hänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat…
Pietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja
Härkä-Heikin puoleen:
— Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne panneet?
— Luki sen meille herra Luukas äsken.
— Herra Luukas! — Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä vieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt punakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia jaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit kostavat. — Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi Pietari.
— Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja missä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti Skalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.
— Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui Pietari. — Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien puoleen…? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!
— Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki melkein hätääntyneenä. — Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää kuninkaan kanssa.
— Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin jo vähän hämillään.
Mutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:
— Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö käsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat teidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun Erik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti? Niidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät…!
Pietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia ja jatkoi:
— Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne vastaan…?
Hän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas oli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.
— Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin rauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.
— Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. — Hän meni juuri ulos.
Mutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä…
Pietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta oivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.
— Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa neuvottomana raapien. — Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän pitkää…
— Iskarjot se oli koko mies…, ei lukenut meille oikein sitä välikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. — Mutta hänen tuumansa meitä viehätti…
Porvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli Pietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi vihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen…
— Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on, kertoi Heikki kuin puolustautuen. — Sitten oli hän juuttien aikana linnassa tykkimestarina…
Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:
— Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin, kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa sytytteli… Mokoman kanssa menitte kauppoihin…!
Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.
Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan, kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset… Esivalta, joka näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, — ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava…
Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan. Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona, joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana. Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä, kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan… Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita, ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas jakeli armoaan taikka nuhteitaan…
Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen auttavasti asuttavaan kuntoon, — nukkavieru suntio vastaanotti siellä nyt saapuvat vieraat.
Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla, puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa, joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, — joka vuosi sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan — häntä sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna mitään henkilökohtaista kaunaa.
— Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa poimuissa.
— Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi
Pietari.
— Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies. — Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.
Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon, mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.
Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.
— Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. — Päinvastoin, onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, — lyhyesti, olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.
— Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika väliin. — Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.
— Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. — Mutta kaikkeenhan emme voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa…
— Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik
Sveninpoika. — Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.
— Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. — Minä olen jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa, tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, — tuskinpa enää yritänkään palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin kirjoitustöihini.
Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat. Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat hänelle mielet karvaat.
Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika, Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin, Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:
— Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?
— Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.
— Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme…, niin, juuri siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.
Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu. Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.
— Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik Sveninpoika haikeasti. — Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, — kysyn, mitä jää meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?
Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin sanottavana.
— Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.
— Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus Pietarinpoika sangen harmajana. — Minunkin on maksettava kuninkaalle 200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat enää riittävätkään.
Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia, oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin voinut kumota, — niin hän oli kirjoittanut —, oli hän sen kuitenkin jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla — kuin armosta!
— Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti vaalipiispa edelleen. — Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on täällä vielä jaettava kahtia — niinkuin valtakin!
Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla äänellä valittamaan:
— Kovat ajat — kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin palkkatulojenkin…? Minä olen kynitty mies!
Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista — hänelle itselleen, kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran, hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä…
Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita…! Vihdoin omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja kysyen kumeasti:
— Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin alistua?
— Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.
Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi luterilaisuuden edistymistä.
— Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan, mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin asemata puolustaakseen.
Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa, jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.
Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.
— Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi Gasparus. — Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.
— Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.
Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua — Erik Sveninpoika ja arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas eivät latinaa —, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen ja kyseli:
— Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?
Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:
— Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme kapinoimaan?
— Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta unhoittunut. — Tietysti minä maksan.
Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:
— Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin…?
Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:
— Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys… Salissa syntyi pieni hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu ja uhmailtu?
Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:
— Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille, niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja, niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan, ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.
Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä palan, — se oli hyvää kiihtymystä vastaan —, ja talttuvasti huoahti Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen, ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.
Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan, — jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:
— Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, — siinä on kyllä sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen, häntä ajaa välttämättömyys… Meidän on sillävälin vain muokattava maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten sydämet!
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt siellä ovensuussa, — Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa äpäräksi, — nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena emäntänään.
Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven…, se rinta, se rinta…! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei olisi ollut varaa väsymykseen… Mutta Pietari ei tahtonut valittaa, hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä koulussaan ja kirkossa…, ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä surren asiansa hyväksi.
Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"…
Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:
"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle vallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista, ehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä. Sellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää, mutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä…"
Ovelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:
— Pietari, sieltä tulee vieraita — ja juuri ruoka-aikaan!
— Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari, astellen ovelle päin. — Ketä tulee…, kas, Siltahan se on ja itse priori!
Tupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:
— Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi siihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi jätetty.
— Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. — Jospa odotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle kertomaan, et varmaankaan odottanut…
— Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset. Mitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut juuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on pistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne matkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja Erik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan…
— Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään.
Mutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä, lausui lyhyesti ja suoraan:
— Me aiomme mennä naimisiin!
— Te…, sinäkin… naimisiin?
Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori…? Jopa peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:
— Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.
— Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. — Mutta istukaa, kertokaa!
Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa… ja hänen sydämensä ei ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut…
— Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan kuultuaan. — Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa, säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin, — jouduit siis satimeen?
— Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.
Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani…
— Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän…!
— Halusin katkaista solmun, — nyt sen olen tehnyt!
Pietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät elämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä suuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:
— Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!
Yksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta muuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat haavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet toisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen sydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat he lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan Pietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat askelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:
— Mitä siis nyt sanot, Pietari?
Mutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden edessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo — naisen korva ei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta —, tarttui tätä hellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.
— Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et ole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän juhlittava: Tuo silavaa pöytään, — eilen, torstaina, söimme kalaa — ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, — me juomme nyt kihlattujen ystäväimme maljan!
Usein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin oli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet, varsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka palanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan ja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen voittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan henkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin opetusta tarvittiin, — nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos hän kesken kaatuisikin pois.
Mutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen sijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti suunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä toteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan poissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.
— Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen ajatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen ihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki ymmärtävät.
— Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon miettineen. — Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti dominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian sitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.
— Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. — Luther kuitenkin sanoo, että valat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä kuitenkaan ei pidetä…
— Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, — ja tähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.
— Mutta sitten!
— Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella reippaudella.
— Juuri niin, totesi Pietari. — Kirkossa julistetaan aviokuulutus, joka ei jää keneltäkään kuulematta.
— Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. — Voisitko
Pietari tehdä sen Taivassalossa?
— Jotta asia herättäisi vähemmin "pahennusta", kuten paavilliset sanovat, — en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei, veikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla vieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on kuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden. Vieläkin Silta epäröi:
— Siitä tulee suuri rymy ja taistelu…!
— Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen voimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!
Säkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon mustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:
— Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten pelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!
Kauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja vahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat vihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa heitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä olevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:
— Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen samalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen Martti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa, Mikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta, vaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa… Kas niin, nyt se on paperille pantu! 324