XVIII. ERO LUOSTARISTA.
Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille. Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, — talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.
Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:
— Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa, kertoi toinen. — Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, — ei ollut esimies luopunut hurjasta päätöksestään!
— Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!
— Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä sitten hurmaamaan maailma ja naiset…
Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:
— Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää lahjojaan kantavat.
— Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan vehkeet…!
Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen tilaa näille aterianodottajille.
Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja rukoillut aukinaisen raamatun edessä.
— Nyt on siis aamu…, kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.
Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä, jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa… Tuossa oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt…, ei, juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain, hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen, vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska. Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.
— Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa, taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani toivottomissa kamppailuissa. — Niin hän taaskin hiljakseen hoki, vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain itsekkyyttä.
Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus, joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä päätöksessään…, jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään…, muut olivat vain hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen, tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, — aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.
— Aamulla, nyt on aamu! — Halkosylys romahti jossakin kaukana, luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita, alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin askareihin…, häntä ei enää…!
Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite, mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen… Miksi? Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli päättänyt olla…
Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset…
Äkkiä hän siitä hypähti, — kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun… Vavahtiko hänen sydämensä todella noin rajusti, — ei, pientä levottomuutta se vain oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet odottivat… Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu — aamumessusta palattiin näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle, niinkuin tavallisesti…
Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat miltei kaikki vanhoja miehiä — nuoria ei näet viime aikoina ollut luostariin liittynyt — eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista välittömästi tunteitaan… Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan mitään tunteita…?
Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän jäähyväismessunsa… Hän koetti puolestaan valaa siihen sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta: toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota, toiset ehkä vihasivatkin…, niin, olihan se ymmärrettävää. Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, — itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista…? Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen, lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa, veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:
— Tässäkö aiot meistä erota?
— Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme…
Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella tavalla…, hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo munkki lausua:
— Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia…
— Niin avaimet… — Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä mielialastaan…, hän oli luullut munkinkin sulanein mielin tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi ja kovaksi… Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa tielle…, hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan… Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, — Mikko työnsi avaimet isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.
Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista ei voinutkaan olla…, olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt. Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata…, mutta itsehän hän sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa…? Ei, eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää…!
Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie, ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa…, vai katselivatko hekin häntä tylysti…? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, — mistäpä he aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa…?
Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi… Mitä, eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti — reippaasti nousi hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset äänet.
Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, — Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä virkkoi Pietari vain tervehtiessään:
— Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!
— Niin, sieltä nyt tulen…
— Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit siis omistaa teineille kaiken aikasi, — kylläpä tarvitaankin, sillä pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.
He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen, toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin ja työn varrella into kasvoi.
Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka, ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava. Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten tieteiden alkeita.
Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni tänään kumminkin omituisesti katkeili, — ilmeisesti Mikko ponnisti pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä. Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain, vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.
Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut sitä kotia eikä pakopaikkaa, — sitä ajatellessa kävi aamukauden salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen hentoja hartioitaan.
Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti kysymään:
— Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?
— Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.
— Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella totuutta?
— Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, — itse löydät kyllä sitten vastauksen kysymyksiisi.
— Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää koskaan satamaan?
Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet, halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi…, hän koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, — oli kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi. Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.
Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan korvaansa kaikuikin ääniä… Niin, askeleita kuului taas ovelta, Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:
— Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle toin!
Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat, jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi. Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen, joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat, päättävät, älykkäät kasvot…, eivät nuoret eikä verevät, vaan suloiset, sielukkaat.
Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo, oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, — hänen varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen. Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:
— Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, — teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen te varmasti teettekin!
— Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa käteen.
Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti neitosta kohti.
— Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin. — Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me kestämme…!
Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:
— Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male scripsisti…, pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.
Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan, tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, — hän oli ollut aikeessa ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan heitä kadulle:
— Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan pyytämään aviokuulutusta. — Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin ylitse!
Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.
— Sen teemme, — kenen luo siis ajetaan? uteli hän.
— Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari ja lisäsi terävämmin: — Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen pappilaansa, — onnea matkallenne!
Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat toisilleen:
— Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi…, olipa käsivarsi kuin kihlatun vyötäreillä!
— Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!
Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään: Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi…!
Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.