X.

KÄYNTI HANHIKIVELLÄ.

Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä, joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut, kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei ehättänyt.

Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen, solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.

Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas äänettömyys…? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni, etten voi sitä erottaa nykyisestä.

Miten? — tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa, liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy, sadekuuro, rakeita… Rakeita! — niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja pimeätä! — sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni, elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen tunnelmaan…

Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.

Kerron sen tässäkin.

* * * * *

Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.

Tuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä, varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan olisi pitänyt kulkea — toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää muinoisen rajan hakattuina merkkeinä — niitähän meidän tietysti piti lähteä näkemään ja tutkimaan.

Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä. Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, — pappilan nuori maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.

Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita: Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa, lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.

Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa. Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.

Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. — Juuri tuo tunnelma oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.

Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan. Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen; koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro niskassamme.

Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret haulit — tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen, sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki, niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö — ja kumminkin oli keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.

Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää lahden pohjaan — tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt mitään, ei keulapuomia edemmäs, — ja alus syöksyi myrskyn voimalla matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan hiekkapohjaan — sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi, miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin. Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, — mies tuumi varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei puhuttu.

Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät matkat vesirajan alla ja purje veti.

— Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn aikana.

— Se ei kulje…

Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat, kangertivat… Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.

— Katkaise puukolla…!

Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean köyden, — aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me suistuimme suin päin sulaan veteen…

Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut… Pinnalla koetettiin pysyä, mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.

Silloin kuului läheltä ääni:

— Tässä on pohja…

Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari. Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko kädessäni — senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella. Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän kahlaamalla, — päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti — joskin jo heikommin —, eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.

Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä kahlaamaan vielä senkin yli — hän oli joskus kuullut senkin yli matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin — pelkäsi kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti — Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.

Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala. Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli, kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella, ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta kova.

Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä niin elävästi oli mieleni vallannut.