XII.
KALAT NUOTASSA.
Aurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana merellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta rasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden kalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi Syvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa päivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi kaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään "kalahautaan" turvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä tavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat, terävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja särkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan kaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä näytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen kalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin. Mutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat lepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten lähellä mutaista pohjaa.
Silloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta ja hankatappien ritinää.
— Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset rauhoittivat:
— Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!
Eivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka ääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, — ainahan niitä soutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat edelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien ajattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.
Mutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat vaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan levottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat syvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi, uivat, uivat, — mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta läpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa, ja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle. Ihmeellinen, uusi sulku… pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää, puikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.
Varovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat säynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita kaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa myöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle… Mutta aina on sama aita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten koettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, — sama aita vastassa, aina sama aita!
Siinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään kuperkeikkoja, — kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.
Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:
— Nuotta!
— Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!
Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet. Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on kaloilla vain yksi kysymys:
— Mitä tässä on tehtävä?
Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta kiertää joka puolelta, surma on edessä.
— Mitä on tehtävä?
Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat, juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta minkä ne itse tekevät — sitä seurataan.
Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat verkalleen, sitten yhä vinhemmin.
— Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. — Miksi sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, — siellähän nuotan perä on? Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.
Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa toisia pysähtymään.
— Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin voi pelastus olla, takanapäin on perä…
Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin, joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä; uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo, jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:
— Onhan tämä suunta siis oikea?
Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja äännähtää:
— Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa, koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä pelastutaan, ainoastaan siten.
— Pelastutaan — nuotan perältä — miten? utelevat lahnat ja säynäjät.
— Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa… peräkin voi ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella…
Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta. Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin. Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan. Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli — henki loppui, — läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut olla parempi perukkaan uida — sittenkin —, olisi ainakin vielä tämän hetken saanut vettä kiduksiinsa…!
Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen… Siinä ne nyt tulivat nuo vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea kalvo.
Ne katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja näyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui. Tulos oli ollut kaikille sama.
Nuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä. Veden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet olivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat renkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan läpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.