II. KYRÖNSALMEN TARINA.
Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen. Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät, valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden että Pihlajaveden puolella.
Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen, nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.
— En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:
— En minäkään kuule enää. — Tuokion kuluttua hän taas virkkoi: — Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus sysimustia kaloja.
— Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies hiukan hajamielisenä. — Hänen mietteensä näyttivät liitelevän muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:
— Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.
Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori mies vastasi vakavana:
— Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.
— Enkä minäkään… Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä petkutetaan… Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!
Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen! Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen. Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi, olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä enää puhuttukaan mitään.
Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:
— Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet, että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä…
Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan; hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli, ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.
Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.
Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle, joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö mitään epäilyttävää ympäristössä.
— Ei savuakaan, vastasi Pentti.
— Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako siellä haltia, vai…?
Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle, usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin. Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.
— Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.
— Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele, olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.
— Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:
— No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa. Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut. Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.
Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa, nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen, iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen kääntyen:
— Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?
— Ei ole näkynyt.
— Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!
Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty, milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta syystä tai toisesta viivästyi.
Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa, pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin. Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.
— Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen, ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas aiheuttaisi.
— Vedet ovat taas sulat.
— Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. — Ensi avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään. Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä loitommalla.
Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi, mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.
— Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on sinne ryöstetty, niinhän se oli…?
— Sinne palaa monen mieli, — ryöstetythän ovat Savonkin kylistä sekä naiset että tavarat.
— Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, — hyvin tunnen sen taudin. Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. — Vanha linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei siitä sulanut, jatkoi vain:
— Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä tulevat meitä kylvettämään.
Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka äänessä jo oli vakavampi kaiku:
— Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten…
— Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!
Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, — siinäpä se olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri. Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, — ne työt vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa pilaa, ja siksi hän lisäsi:
— Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.
Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa kärsimättömäinkin mielet.
Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt. Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla. Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti päätään punoen:
— Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas. Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:
— Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa poiskin soutamaan. — Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: — Etkä jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?
Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua. Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan joutanut kuuntelemaan.
Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:
— Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?
Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:
— Minäkö tänne, — enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä äitiäni vapauttamaan!
Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.
— Kautta Maarian — kuule! huudahti hän.
— Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.
— Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta… ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, — ja kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!
— Taitaa lautta lopultakin tulla…
Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, — tavallisesti niitä oli kaksi.
— Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. — Tornissa olevan suuren vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.
Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, — siitä se huuto ja melu!
— Soita rajummin, Viljo, komensi hän. — Nyt on lempo irti, nyt on vihollinen lautan kimpussa.
Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta, vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille, jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää. Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.
— Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:
— Siellä on Manu-setäkin lautalla!
— Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon… vastasi Pentti. — Näes visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.
— Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan aseväen avuttomuutta.
— Ovat kai vieneet senkin… Sitä se on, kun annetaan vihollisten iltikseen liikkua linnan vesillä!
Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha, pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava, antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti tykki, — ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden, hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään siimekseen.
Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:
— Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan, silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä:
— Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa, kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa pensaikosta, — kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, — useita vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun. Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä oli se kulku yhdellä venheellä, — onnipa, että edes sillä hinnalla linnaan pääsimme!
— Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä äänellä.
— Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa koskaan!
Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan. Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana kävelemään linnaan.
Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä, mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä tärkeää rajalinnaa kohtaan.
Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta hämäläistä kylkeen ja virkkoi:
— Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen vierailemaan.
— Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä syttyivät palamaan.
— Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!
* * * * *
Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia. Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.
Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet: he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan rajantakaisten tuloa apajoilleen.
Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:
— Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.
— Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?
— Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.
Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen, joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:
— Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita täältä on sinne orjiksi viety.
Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan vastasi vältellen:
— En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille tarpeitaan arvon.
Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:
— Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän murretta puhuvat.
Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta vastasi vain:
— Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta haastelevia.
Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:
— Missä talossa…? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.
Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:
— Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan ryöstettiin?
— Niitä juuri, — heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!
— Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset. — Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä heidän kyliinsä.
— Kosoinenko, huudahtivat he. — Mitä hänestä? — Velho kävi sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:
— Pirtolan, sanot… Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä tapaan!
Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:
— Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, — milloin soudetaan pojat?
Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi
Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.
— Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. — Ja me lähdemme heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!
Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:
— Menkää!
Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua lisäsi:
— Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!
— Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.
Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:
— Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa…
— Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun sen iltikseen saavat tehdä, — pisti Pentti väliin.
— Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!
— Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.
Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:
— Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen säilyminen on kuitenkin pääasia.
Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin, että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.
Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista, tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä, joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen soutoteljon alla.
Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu; nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui tervehdyshuuto:
— Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!
— Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!
— Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat meidät panneet pirtintekoon!
Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.
Eräänä aamuna — oli Pyhän Eerikin päivä — jo laskettiin vesille linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:
— Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta älkää niitä sittenkään
— Sen varomme!
— Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!
Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella. Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan yli toverinsa puoleen ja kysäsi:
— Sehän oli Pirtolan perevaara?
— Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!
Airot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin päätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin vesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä laineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen venheeseen virkkoi:
— Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä haltia.