III. LAATOKAN RANNOILLA.
Vakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä korkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta kesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä harjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt matalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi pihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.
Mutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella kanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi päivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka latvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen. Keskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan nukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.
Siinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa kulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet sääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan vieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat ylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät vuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi hienoa savua, — siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet olivat aamulla sytyttäneet, — vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti laskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo. Mutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita, pyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.
Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä harvakseen juttelivat.
— Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri, virkkoi toinen.
— Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.
— Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.
— Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei satimeen jouduta.
— Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?
— Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään takaisinpäin.
— Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.
Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu, otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään. Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.
Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun vaietessa oli tehtävä roviot.
— Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa takaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua taas toinen vartija, murrokselle istahtaen. — Miten sitten löytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan kuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.
— Vai myövät ihmisiä, — vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?
— Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän itse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille jouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille haltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla kuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.
— Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.
— Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin taipaleelle, — näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.
Petäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia, kankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen karistettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo hiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan alaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden miesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein mustapintaisista kasvoista, — koston jano niissä vieläkin paloi.
Sataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet, jotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena olivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta vakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea heitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa mäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden kintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he sanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen harjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo selväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:
— Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja otetaan opas.
Ja Pentti lisäsi:
— Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän tiemme.
Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä, ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, — siinä Liikolan kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta. Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät. Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja jyrsivän poron kurkkuun.
Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin, laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla kiireellä.
* * * * *
Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat. Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät, jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.
Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle, jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat rikkaimman asutuksen olevan.
— Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.
— Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.
— Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi sanovatkin.
— Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, — veisteli joku jumalaton joukossa, — kun olisi venheitä!
— Tuolta soutaa muuan haapio, — hei mies! Rantaa pitkin soutikin lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden, jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:
— Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.
— Koetetaan siis sieltä…
Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen, jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia, joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, — siinä arvasivat miehet kylänkin olevan vieressä, — mutta ohi he soutivat niistä kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut. Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.
Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni, harmaja kylä.
— Tässäkö? kysyi Pentti perästä.
Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.
— Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle noustessaan.
— Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen äänensä.
Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen, kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa pukuakaan he eivät löytäneet.
— Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.
— Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:
— Missä on talonväki?
— Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat…
— Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen hän ärjäsi:
— Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen niistä kaikista…
Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.
Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten hätäisiä huutoja.
Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä, päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä kohti, huutaen:
— Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset tuomme!
Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:
— Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi pysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri perästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa, ainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston…
— Vai sinä olet Kosoinen!
Tulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä, ja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt riensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta ja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua. Vastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset pakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he kauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti vihlova huuto:
— Jo kaatui Kosoinen…!
Pentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti tuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne tuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti itsekin juoksemaan sinnepäin.
Hän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka pelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen… Hän ei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot…
— Marketta, tule…!
Mutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli nähnyt. — Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin hyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään huudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.
Manu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui… Hän oli mielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen miehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän haavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla taistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät tantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan häntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin juostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet, joilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä toki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen valkamaan venheilleen…
Mutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta virtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.
* * * * *
Ilta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen, palasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset partiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu yöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut Käkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät, jotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja heidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat vielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä kohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan, tavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.
Surullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet paarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku oli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan ensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty nukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan. Autiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän ääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat päässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä, uskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.
— Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme kantaa asti Pirtolan perevaarasta.
— Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen rannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. — Siellä ovat naiset, joita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän retkemme.
Mutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies päätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset, ja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:
— Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu! Minä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään kantaa vainajan kuoppaan.
Taas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi. Kauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä kymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista leikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi tapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja valitusta.