IV. SOTAKO VAI RAUHA.
Katanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän muurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä paljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos vuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas messua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.
Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset, kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna, joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, — siksi oli väkeä niin runsaasti koolla.
Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, — se oli kirjava kuva Viipurin väestöä.
He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.
Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella. Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.
— Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen, sininen takki.
— Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.
— Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva keulassa?
— Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, —
Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.
Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa, Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan piispan messua.
Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa, samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.
Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin. Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.
Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.
— Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut, virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. — Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, — nyt niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.
Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa lentelivät, lausui huoahtaen:
— Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa.
Tämäkin helle… noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!
— Niinpä nousee Neitsytniemen takaa…
Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta, levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät miehet tarinoitaan.
— Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää
Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: —
Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!
— Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:
— Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta.
Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.
— Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?
— Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän tahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki verot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten vauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto laukesi.
Miehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului yhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi mies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla musta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat keskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä huudahduksia:
— Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri kirkkoa vihittäessä!
— Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten, jolloin se meiltä kirkon poltti.
— Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!
— On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?
— Se tietää kovia aikoja… kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi.
Jesus-Maaria!
Juurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin koskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen metsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät synkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä. Se riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui purjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti, jossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten liepeitä.
— Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!
— Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!
Niin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin taikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta taivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun toisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin kuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:
— Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!
— Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon ovella.
Salama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä mieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea ihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja valitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä ulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää tuhon tungosta.
Kirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava jylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, — tuntuipa väliin, kuin olisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat milloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän julmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.
Mutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo äskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki kuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta ulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään siunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui piispa:
— Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota tahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme tämän uuden temppelin puolesta!
Salamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen kalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen soi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat seurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa kulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui nyt verkalleen koillista kohden.
Kotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään hartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin jalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja kun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut tuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä sydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella masentanut rajuilman voiman.
— Piispan rukous kirkkomme pelasti!
— Hänellä on pyhimysten armo!
Maunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön rajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas rauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä tapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua kuoripoikain helakka laulu.
Mutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet, ne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena kastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö, joka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa ihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia kohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:
— Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!
Sadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa olevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin komeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan veljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän väen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat siellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, — veljeskunnalla oli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä kirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen ja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki näkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena suuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita janoiset itse ojensivat tapinsuulle.
— Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen suolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen. Ja pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: — Ja sitten juon piispan kunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!
Kiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä. Mutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja siinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken, — olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet. Siellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan käynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä. Tuleeko sota vai säilyykö rauha? — niin kysyttiin. Novgorodiin matkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä porvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui kaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs porvareista kertoikin valitellen:
— Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä ryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas uhkaavat he kostaa.
Ja toinen porvari lisäsi:
— Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin.
Miten voisikaan rauha säilyä!
Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo pakinaan puuttuen huudahti:
— Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden tekijöitä edes saisi kurittaa!
— Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!
Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä ja eräs porvareista selitti:
— Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, — taas tulee kosto meidän rannoille, — kuka silloin kykenee kaupastaan elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, — ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!
— Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan ostamaan, — mistä elät? — niin säesti suolasaksa.
Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena vastaan:
— Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.
Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua kuului kiltan ovelta huuto:
— Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!
Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.
Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet, harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään. Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.
Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten loistava parvi, — valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä poistuen heti kiirehti rantaan päin.
Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, — hän oli nähtävästi tottunut nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea, hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.
— Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan. Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä näkemättä.
— Niin on, vastasi Evert. — Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo
Knuutinpojan tyttärenpoika.
— Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. —
Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?
— Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se on kipakka herra.
Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä, sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä. Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen, jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori, mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.
Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen, raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia, tuli pitkä jono.
Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin häntä seurasivat.
* * * * *
Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi levottomaksi.
— Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.
— Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.
— Mene tiedä, — näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa. Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!
Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan. Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois. Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon. Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.
Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi, se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:
— Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.
— Olen sen asian saanut suoritettavakseni…
— Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava…?
— Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan isänsä luo.
— Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.
Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, — hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä, jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin, mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.
— Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo yskän ymmärtäen.
— Siksi olen nyt täällä!
Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella retkeään seikkailuksi, sattumaksi… eihän hän tosissaan ollut niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:
— Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on morsiamekseni lupautunut.
Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä, vastasi:
— Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, — samallahan toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua. Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.
Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle, mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.
Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa, johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä. Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet, jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali, jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen. Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain vaakunakilvetkin.
Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava. Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana, joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha, joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa loppuunkuluva.
Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa, niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha. Sota, — vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko suuriruhtinas enää siihen?
Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon, joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.
— Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille herroille. — En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä iltana.
Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa käsissä, — nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:
— Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä yhteensä — siinä kaikki… Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa että varansa ja väkensäkin?
Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa nykähtivätkin, kun hän vastasi:
— Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun aika on!
Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn pöydän yli, virkkoi:
— Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään. Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli ryöstämään. — On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!
Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä, terävä-äänistä puhujaa:
— Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla puolilla, tiuskasi hän. — Mutta mitä varustuksiin tulee, niin niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, — mutta sitähän te ette ymmärrä!
Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat, joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, — miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden, käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:
— Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa, joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.
Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi kävelemään ja kivahti:
— Vai niin, mikä hyvänsä…! Te kenties soisittekin mieluummin Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, — mitä kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, — niinkö tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?
Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.
Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin, mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä pienemmiksi.
Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:
— Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä kyllä, — hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja Ruotsia vastaan!
Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan. He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti hyvältä, virkkoi nyt piispa:
— Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan…
Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle, ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen vihdoin piispalta.
— Mihin perustat tuon luulosi?
— Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on, murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.
— Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. — Rauhaa on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.
— Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. — Mutta sillaikaa ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja purevasti hän vastasi:
— Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.
Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo; hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:
— Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin, ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla, mutta täällä hän on kuin kala vedessä.
Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia. Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:
— Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo, antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, — no niin, silloin viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka vuoteeltasi, — onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!
Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut. Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:
— Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.
Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin. Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi. Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen mekonkaulustan alta.
Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:
— Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan…
— Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. — Mutta Niilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin, jotka nielevät pohjattomia…
— Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. — Mutta peittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada Viipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.
Valtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen kärsimättömästi:
— Minkä piirityksen! — kaikki te olette saman ihmeellisen mielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja tuo allekirjoitetut rauhakirjat, — sitten raskit ehkä sinäkin, Knut, matkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.
Posse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä Steen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä loukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin häntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta päällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen olutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään tiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:
— Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika lähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin, sillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan riittävästi huolta.
Juotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka lausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra saapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä esittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin vallan lauhkeana.
— Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän sissikahakatkin! — Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon asemiehen puoleen hän virkkoi: — Kenen asioilla kuljet, nuori mies?
Pentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan kyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän senvuoksi vastasi:
— Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet kaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin…
Mutta valtionhoitajalla oli kiire.
— Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. — Mutta vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, — tee sinä linnanvouti siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt täällä erämaitanne.
Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli jotakin vierasta… Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa, Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa… noilla jäykillä suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki mitättömältä.
Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu. Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan purjehtiessa Viipurista.
Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville tovereilleen:
— Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.
— Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi
Bitz terävästi. — Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.
Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:
— Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen
Sturen.
— Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. — Omaa asemataan ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen mitätön asia.
He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä: Sotako vai rauha.
* * * * *
Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten, lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.
Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää, päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.
— Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten, tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.
— Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, — siinä ovat nyt odotettumme!
Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.
Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän päästä virkkoi piispa:
— Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.
Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.
— Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan.
— Siitä tulee siis sota! — niin laukesivat nyt useammat äänet yhtaikaa huudahtamaan.
— Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.
Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo
Gyllenstjerna pöydän laitaan, — hän oivalsi, mitä velvollisuuksia
tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus
Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:
— Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut, Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa, että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.
— Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat pyhimykset meitä tukevat!
Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.
Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain, velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.