IX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.
Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle muuri vallille.
Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka, Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt venäläinen.
Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.
Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan, joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.
— Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.
— Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, — ovat ehkä jo illalla saaneet sanan tulostamme.
— Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.
Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan. Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin, mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee, sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.
Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa, mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta. Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, — samalla rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan. Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin mukaanotettavan arvoista.
— Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert, heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen höpisi.
Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein säikähtyneenä:
— Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!
Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.
Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin kääntämättä.
— Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä, velhon eteen pysähtyen.
Tämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi hänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:
— Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.
— Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai…?
— Mitäs niistä, — heitä ette enää tapaa.
Pentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä joukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita hän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon irvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita kiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt kysyi:
— Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui kattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun Pentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:
— Kosoinenko… ei hän täällä retkeillyt.
— Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin, — missä?
— Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko
Jääskeen.
Pentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi aavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:
— Valehtelet, — mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?
— Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.
— Vai Savoon!
Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan markkinoillakin, — sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen: Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken… Kylläpä Pentti arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.
Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin harppauksin alas ja huusi:
— Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä pois.
— Poisko jo? — Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle, ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.
Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen. Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:
— Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!
Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle. Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan, että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin, että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.
— Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi haihtuivat.
— Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse. — Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi tulimeren halki ratsastaa. — Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: — Satulaan! Ken ei pysyne perässä, se jääköön!
Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa, jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää, ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova, osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.
Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa. Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän Pentiltä kysyi:
— Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?
— Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen, kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy turvattomaan tupaan…
Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä. Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.
— Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti hänen rinnalleen.
— Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta näkynyt, arveli Pentti.
— Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! — Ja Possen ääni paisui hänen jatkaessaan: — En jätä enää linnaani päiväksikään, sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!
Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa. Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa. Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen äskeisen valansa:
— Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!
* * * * *
Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla. Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana. Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.
Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:
— Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään vankia!
— Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti
Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä
viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. —
Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!
Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.
Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:
— Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.
Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:
— Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat syntyessään?
— Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.
— Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili nuorukainen. — Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?
— Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, — mielumminkin
Kirstissä.
Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua, siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:
— Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.
— Se nähtänee, — hankkikaamme noidalle pata…
Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui ontommaksi nuorison nauru.
Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:
— Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen kääntyen lisäsi hän lauhkeammin:
— Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella harjoita elinkeinoasi, — täällä olen taikurina minä!
Siihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli nuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään köpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi niskaansa ja virkkoi pisteliäästi:
— Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!
Vakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa sillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita pidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt ruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli hiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain harvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi päivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin pian tarinoimaan "Höyhenhattujen", Frille-veljesten, kanssa, joilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena kuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin terävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.
Nämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa asepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin varustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista sataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla ollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä rintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden, joka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa polvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan harjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia vaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka näin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa avokypärässään, kertoi siinä Posselle:
— Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä, tykit käännetyt Uuraansalmelle päin.
Posse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi muurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.
— Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. — Sillä helppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin alle.
— Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen Tönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi hänelle Posse:
— Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.
Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei todella ollut kovin sotaisan näköistä.
— Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.
— Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.
— Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli
Höyhenhatuista toinen.
Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia, jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.
Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä, — näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä loitolla.
Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin pituuttaan.
— Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas
Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.
— Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. — Tekisinpä vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta nyt… kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!
Raatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan kaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin porvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä nytkin saapuvilla, — kaupungin neljä pormestaria olivat näet keskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, — ja hänellä oli aseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia ja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu aseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita vanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille porvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat peräisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat myöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli tykitetty.
— Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä pitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti Tönne jatkoksi mietteihinsä.
— Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse miekka voiselta pormestarilta.
— Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on vaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse jatkoi:
— Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa. Kalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä tarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että rehuja.
Tiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan runsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä Väkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten keskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä keskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli punaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut Liivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin käytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja korkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan rakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan suurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse ryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla kiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.
— Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia, järeitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle, kun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää pikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. —
— Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai edellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne riittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.
— Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja kumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt soturi.
— Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!
Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:
— Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja keskittää voimat Torkkelin linnaan?
Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:
— Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin, hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, — sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne sulkeutuessamme… Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että sen voimme tehdä!
Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, — muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa. Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu. Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä. Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat kuinka suhteettomiksi hyvänsä, — täällä heidän oli pysyttävä ja puolustauduttava, empimättä, arvelematta.
Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä varustus kuului.
— Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa. Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua, että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: — En hetkeäkään, — tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.
Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies, joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon kiireellisen viestin.
Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:
— Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.
— En, vastasi liiviläinen heti. — Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista rautaisempia sotureita avuksi.
— Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski luontosi! — Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: — Ja varo väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!
Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna, venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista pois, — mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin kotimaisesta porvaristosta, — mutta muutamia niistä oli sentään sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä — vain väkeä oli koolla, kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin. Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle, jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.
— Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki suojeltava kaikelta rutolta, — lisäsi Posse, kävellessään Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty. Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit ja Uudenmaan talonpojat, — Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse, iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle. Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.
Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse virkkoi:
— No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?
Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän vastasi:
— Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.
— Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. — Ja miksi se sinua niin erityisesti huolettaa?
Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt puhui:
— Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen pätevät syyni… Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä takaisin Viipuriin!
— Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: — Ei, nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua vihollisistamme, — se on ehkä yhtä vaikea temppu!
Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä, riehua, tapella, kostaa… Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:
— Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema — hä?
Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan, ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä tantereelle ja virkkoi:
— Astuppas yli tuosta.
Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein levottomana:
— No, mitä sanoo haltiasi?
Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:
— Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään. Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko elämäksesi vai kuolemaksesi.
Omituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin siihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:
— Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli kummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä sivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin otti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra itse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan, jossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä kotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä huolistaan ja toiveistaan.
* * * * *
Ennen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän Neitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat jo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse kuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään terävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.
Heti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet torninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja muistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti lähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan tutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää aamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten haaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat tulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin ollut liikkunut näillä vesillä.
— Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. — Sillä venäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa enemmän.
— Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt
Suomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.
Paitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina merirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset, myöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia heidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka senvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla kuin heidän vainoojansakin.
Mutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.
— Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne meidän tykkiemme alle, murisi hän.
Päivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset purjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain saarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan, levälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä kuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:
— Sen suurpurje on merkitty.
Posse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle selvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti ääneensä:
— Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla
Viipuriin!
Kohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta liehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin alla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea kiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina niiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa, olivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla. Ja Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta Viipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla saapui.
Nopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja ennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä, sillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä, jonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon pyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa. Sitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten oma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli porvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä aseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut päässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten saaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa, suureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.
Kaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan väkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva laski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin Viipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme vuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama oli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut ja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi. Jännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta Knut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo vesille huusi:
— Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?
Piispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan liikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen, käsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä herroja, lausui hän:
— Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla, käykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta matkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle. Koetusten aika on nyt lähellä.
Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle. Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.
— Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan.
Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista,
joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi.
Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:
— Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto velvoittaisi.
Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:
— Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.
Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.
— Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. — Mutta muuten näkyy Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, — sieltä ei tule mitään apua!
Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa, joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat elämään, ja virkkoi:
— Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän on tieto venäläisten aikeista, — kai hän siis on ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.
Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:
— On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.
— Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:
— Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla, kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.
— Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:
— Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.
Knut Posse huoahti raskaasti:
— Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja sen hankauksen takia hyljätään Suomi!
Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti, kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen kääntyen huudahti:
— Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! — Ja hän lisäsi hiljemmin: — Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle isälle esittääkään?
Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa asian:
— On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, — pöytähopeani möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.
Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:
— Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.
— Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta ollut mitään kuulunut.
— Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.
— Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän itse Sturea kiirehtii! — Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik Bitz.
Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen hymy:
— Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa. Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!
— Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. — Ympäri mennään ja aina palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.
Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.
— En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa, lausui hän, — mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle, vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee. Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!
Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui.
Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:
— Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun, niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.
— Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me kestämme.
Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta. Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:
— Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.
Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva vastasi uljaasti:
— Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla joksikin avuksi.
Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.
— Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin minäkin, jos voisin!
Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.
— Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän.
— Nyt pääset sinne.
Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä muuttanut. Mutta tämä jatkoi:
— Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?
— Kuulin.
— Kerro ne hänelle, — Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle, että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!
Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:
— Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!
Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:
— Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!
— Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. — Onko sinullakin siellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton — hä?
Evert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen soturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta, mutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä kanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä kylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun halpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle miehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki seikkailuihin.
Posse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:
— Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä hampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!
Sillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat neuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni venhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää pohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi oli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo sakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko laineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.
Olavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta, lyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori neitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä. Hänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin suuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli leikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään… Ja nyt se paha poika pikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!
Linnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten sadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka kaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.
* * * * *
Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä. Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen suojelukseen.
Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, — pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento. Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:
— Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. — Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu — omituinen munkin ja soturin sekailmiö, — häneltä piispa kysyi:
— Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?
— En, luostarista siirryin tänne kouluun.
— Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari!
Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.
Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia, oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla, jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä. Tälle piispa lausui:
— Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.
— Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. — Erikseen me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät hammastelematta.
— Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!
* * * * *
Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä. Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin. Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.
Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna, seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä — se oli hänen mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa — ja murisi siinä kuin vanha sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:
— Didrik Hannunpoika on jänis, — meitä eivät auta murrokset
Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.
— Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. —
Eihän vara venettä kaada.
— Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän täytyy kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!
— Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun kannalta.
— Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, — eikä se riipu meistä. Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!
Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna saneli:
— Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.
Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.
Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.
Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille. Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku toiselleen kuiskaavan:
— Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!
Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat, käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi hämmästyneenä piispalta:
— Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?
— Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. — Ne ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, — käytä heitä silloin, kun sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän suojelukseen heidät jätän.
— Mutta vesillä väijyy merirosvoja…
— Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut, ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.
Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.
Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu
Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:
— Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!