VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.
Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla 1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista tukkakiehkuroista.
Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi, ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus, jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa: Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni, umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä. Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa lähestyessään.
Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa, vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää, että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa, valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.
Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta, jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.
— Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan yöpyen, — majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.
— Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. —
Tänne taas ajavat.
Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen kyytien saapumista.
— Mitä lie matkuetta? puheli hän. — Katso tuota keskimmäistä rekeä, niin on korkea kuin heinäkuorma!
Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut, mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen matkatavaroita, — niitä olikin vetää asti.
Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä kunnioittavasti ja lausui:
— Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.
— Se on hyvä, murahti Posse. — Mutta mitä hameväkeä sinä noin kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?
Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:
— Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.
Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain lyhyesti:
— Olette tervetulleet linnaani. — Ja kyytimiehelle hän huusi: —
Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.
Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä. Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika, mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota hänelle tärkeätä viestiä.
— Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! — Niilo-herra ei siis ole taudistaan toipunut?
— Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava taisteluun.
— Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo kuusikymmentä vuotta.
— Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut taivuttavasti.
— Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet! Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi… Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. — Hän hautasi siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti. Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä asennostaan: — Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko sitä ajateltu?
Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:
— Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. — Hä?
Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:
— Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi toimia tässä maassa ominpäin.
Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti häntä miellyttävän.
— Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, — on piru vie! — Ja innostuen soturivanhus lisäsi: — Kautta Maarian, se on välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai moittiiko.
— Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.
Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään…
Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:
— No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, — huomenna matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!
Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen, hiljensi äänensä ja kysyi:
— Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa?
Novgorodiin, sanot, — juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan!
Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, — lempoako heitä taas
täällä kuljetetaan?
Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. — Siitä seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja. Sama tohtori taas täällä, — eiköhän samoilla asioilla?
Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:
— Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.
Mutta Posse pudisteli päätään:
— Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?
— Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi, koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.
— Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi, lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle, kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.
— Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, — niinkö uskotaan?
— Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä päätään.
— Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon, johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, — se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset valtuudet.
Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi arkun eteen kertomaan:
— Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.
— No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?
— En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä. Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.
— Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. — Kutsukaamme vieraat nyt aterialle!
Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso, Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa, holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään. Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.
Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön, edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin. Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi, joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta, koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja vastauksia.
— En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin alkuperäistä tekoa.
— Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla, vastaili Posse. — Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena ovat käyneet liian kärkkäiksi, — niistä te kyllä saatte tarpeenne tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.
Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin tohtori oli nähnyt.
— Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen, maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä karvaampaa.
— On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.
Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:
— Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen, jos… jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka me kyllä luulemme onnistuvan.
— Totta Pyhän Yrjänän nimessä — emmekä ainoastaan torjua! Verisin paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!
Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut. Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:
— Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, — mene heti kellariin! — Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää — tolvana! — Ja vierailleen hän virkkoi: — Aamulla aikaisin on meidän rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.
Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:
— Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?
— Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät. Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät herrat!
Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä, ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä kivipermannolla virkahti vanha soturi:
— Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.
— Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui
Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.
— Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, — siksikö liekin leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi, niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat sääriraudat!
* * * * *
Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan. Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.
Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:
— Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai…?
— Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki, ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.
— Linnanherrako on niin huonona?
— Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on sielumessuja luettu kaiken aamua.
Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.
Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään. Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.
Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut. Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.
Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen, ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla. Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan kuiskaavan:
— Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.
Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.
— Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,
Niilo, me teemme täällä mitä voimme.
Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui katkonaisesti, mutta kuultavammin:
— Niin, rauhallisesti nyt kuolen… Raskaan lahjan minulle Steen Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan… Tämä on kaiken solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea… se huoli minut mursi. En jaksanut… sinä Knut olet lujempi…
— Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen salata kyyneleitään.
— En, Sigrid, — nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja viittasi herroja lähemmäs. — Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa…
Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen, nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:
— Nyt tuntuu keveältä… voin nukkua…
Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt, kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue… se kyti vielä tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä matalammaksi…
Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen, jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein: vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo. Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:
— Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne tulivat?
Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen hämmästyneenä vastaamaan:
— Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.
— Läksivät?
— Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat. Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun…
— Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla… Se ankerias!
Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:
— Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!
Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan, ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:
— Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin… puhdaspahan sillä ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin viivyttää Viipurissa… Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!
Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse, jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.
Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili, hän pelotteli:
— Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. — Me olemme kuninkaan asiamiehiä, muista se!
— Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, — mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.
Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin, yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen. Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.
— Ostan sinulle talon Viipurissa, jos… yritteli tohtori vieläkin.
Mutta Pentti keskeytti hänet:
— Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!
Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä vastaväitteistä huolimatta.
Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, — niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa odottamaan:
— Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon.
Niilo-herra on päässyt lepoon.
Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:
— Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.
— Missä?
Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:
— Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?
— Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.
Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:
— Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan päällikkönä, — ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn heitä heti puhuttelemassa.
Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:
— Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun vastakin! — Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän saattoi saada.
Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla palaa.
Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies, eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:
— Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla suuriruhtinaan luo, — kuinka uskallat meitä pidättää?
— Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata vastaan, jonka vieraina olette.
— Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. — Vie minut linnanherran luo!
— Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.
— Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta jatkoi samalla: — Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä, miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille ja Suomelle!
Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta, vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:
— Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, — sinä hankit sotaa!
— Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.
— Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, — ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.
— Siitä taaskin vastaan minä.
Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti. Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi, että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta vierashuoneesta.
Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä pirullisen ivan:
— Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä sodasta.
— Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa hyvin, herrat!
Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.
* * * * *
Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa, johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat, kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon. Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.
Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle, joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin. Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän näille:
— Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme täällä yhdessä kestää ja voittaa?
— Kaikki!
Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään, ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt uuden, lämmittävän uskon.
Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen, jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.