XI. VATIKIVEN TAISTELU.
Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta, vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi, että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.
Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja katkonaisia varoitushuutoja.
— Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan olla ensimäisinä iskemässä.
— Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. —
Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.
Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten, sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten kehottava huuto:
— Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!
— Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui virtaavasta vedestä.
— Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.
— Tuonne pakenevat vartijat, — kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä tukipaaluja.
— Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.
Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta, johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.
Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:
— Täällä väijyvät venäläiset…
Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä huudahduksia:
— Vainolaiset hyökkäävät…!
— Edestä pois… nyt venheisiin…! Vesakkorinteeltä, jossa talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä venhevalkamaan takaisin.
Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä, toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui; osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta aluksiaan…
Sanomaton oli se sekasorto.
Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut tämän kanssa käsirysyyn, — siitä koko hälinä.
Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan säikyttelivät.
Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.
Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat, jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa. Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa…
— Valkoinen ritari tulossa!
— Venäläinen ratsuväki ryntää!
Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon, äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain pelästyneeseen joukkoon.
Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle, joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä ällistyneiden nihtien kimppuun.
Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.
Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt, se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi vyöryvää joukkoa pysäyttää, — turhaan Höyhenhatutkin koettivat pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä, toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja miehiä puljahti joukottain jokeen…
Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään. Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin, ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä. Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa perästä toivottomassa taistelussa.
Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat, kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset ryhmittyivät.
— Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana
Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.
— Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt, viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.
Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät he venheen soutavan virtaa alaspäin, — sen venheen olivat siis venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille apua.
Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa melua. Hänet Winholt tunsi, — nehän olivat noita Savonlinnassa käyneitä sananviejiä —, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita miehiään pelastautumaan.
Mutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille saapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas ryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.
Suomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä venheiden luo.
Juhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä Maunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla yhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut sinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen Maunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi nivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja työnsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin, virtaavan veden keskelle.
Vihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän päällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä vastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, — mutta tapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi painunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen päänsä puljahti esiin syvältä virralta.
Sakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä suuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän lopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä ja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli huomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan köydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi pajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs…
Niin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon viipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten vangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli tanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois nuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä hervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa piteli, kouristui ja vapisi.
— Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?
— Se vihlasi…
— Mikä, näytä!
Vihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun käsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori nuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.
— Autan sinua…
Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen, Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.
Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:
— Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi kuin sillä. — Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi. Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle Winholt jatkoi: — Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen talonpoikain lähdettyä.
— Juustilasta me vain alas laskimme.
— Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma kai teidät siihen toi?
— Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että linnaan me palaamme.
— Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?
— Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.
Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.
— Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.
Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille, jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen vihollisen teurastettaviksi.
Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain talonpoikain, — olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:
— Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan. Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä silloin henkensä puolesta tappelevatkin!
Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, — heitä oli 70 urosta eilen Viipurista soutanut! — ja kaatuneet olivat myös useimmat retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.
— Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. — Ja oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin edelle!
Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana, vielä haikeampana:
— Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt, siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt… Siellä oli Maunu-veli vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi kuin kuolema…!
Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, — siitäkin huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä uudistuvan kuiskeen:
— Kallis, kallis oli se retki!