XII. KIRJE PIISPALLE.
Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan, jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, — ne valkoisen ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.
— Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.
— Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen happamella ivalla.
Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.
Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, — jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta vastaan, — seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä, johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen edessä raajojaan hautoi.
— Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. — Sillä eipä tänne enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua liikkeelle pantaisiinkin, — tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää Viipuriin pääsee!
— Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari
Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: —
Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!
— Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin jo hiukan reipastuneella äänellä. — Saadaan nyt nähdä, uskaltaako valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas kuntoon rakentanut.
— Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen, huokaili Bitz.
Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi hän tälle:
— Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja
Maunu-herrain kohtalosta?
— Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana lukien läpi kirjoitustaan. — Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte, korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa…"
— Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, — jos se nyt meitä auttanee, todensi Bitz.
Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua, virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:
— Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.
— Mikä asia?
— Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme on.
— Se on, — niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena. Ja kaikki häntä kannattivat, — Henrik Bitz vain edelleen katkerasti veisteli:
— Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin kuoppaan pudonneella sudella, — siitä on ryssä huolen pitänyt!
Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä. Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja huudahti välittömällä riemulla:
— Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!
Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa, ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle rientäessään:
— Onko se väki jo linnan näkyvissä?
— Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.
— Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia noutamaan!
— Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. — Viholliset saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!
Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa kiirehti ulos.
Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että soutajia.
Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset, turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle, ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä, muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta, joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.
Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä. Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.
— Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä katselemaan.
Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä, valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.
Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat. Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden perässä salmen yli.
Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on Louhisaaren herra? — hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa, suoraselkäistä vartta… Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset jo rannasta lähtevät.
— Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.
He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna, liikahtamatta, niin kalpeana, — pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä tervehtimään ja tapasi häntä kädestä…
Jaakkima Fleming oli kylmänä!
Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:
— Siis sinäkin meidät jätit!
Ja toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden kaikkien vastoinkäymisten johdosta.
— Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!
Kun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis haetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi kutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin hyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä astuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset, joiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat jalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat uhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi vieressään astuvalle Tönne-herralle:
— Nyt ovat kalat merrassa, — pian kai ne paistetaankin!
Ja kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja vahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan vieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan salmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta, kunnes munkkien "Reqviem" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen "amenta" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas Papulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He oivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä, että kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus, että he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien vieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin Siikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan muuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.
— Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. — Nyt kukin vartiopaikalleen!
Herrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä.
Bitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:
— Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!
Kiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen jätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen. Knut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja astuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:
— Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.
— Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.
— Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.
Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan. Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista, harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta, vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin, voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.
Pommitus jatkui, läheni, koveni… Viipurin pitkät muurit ja nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa, hän alhaalta huusi:
— Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän kasvoistaan.
— Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.
Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:
— Repivätkö pahasti muuria?
— Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!
* * * * *
Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.
Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli, vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.
Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta. Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi. Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.
— Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.
— Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen uusia tulirakeita sytytysreikään. — Viivyitkö kauan Kymijoella, Viljo, ennenkuin tänne lähditte?
Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:
— Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki muurin.
Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.
— Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti, näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: — Tuletko ihan suoraa päätä Vahvajärveltä?
— Pari viikkoa sitten sieltä läksin… terveisiä laittoivat sinulle.
Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti. Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän kotipuolen oloja mainittiin.
— Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan käynyt vierailemassa?
— Ei ole toki kuulunut, — tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia laumoja siellä on pitkin peltoja!
— On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt…
Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta heimolaiseltaan.
— Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt olivat vetäytyneet.
— Ei näy kantavan… Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko jaksaa?
— Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan nousee… Nyt ne sytyttävät taas… kas, ylipä lensi, torninseinään iski!
Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi, kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt, — siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:
— Entä Marketta, miten hän voi?
Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän vastasi, rohkaisten:
— Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan…
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä. Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille. Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä syleskeli ja varisti soraa tukastaan.
Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä, riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta; melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.
Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten… niin sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas uusilta raiteilta…!
Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään, niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä, sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.
* * * * *
Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.
Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, — liian myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi päivä taas…
Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue toisensa perästä sinne haipui.
* * * * *
Linnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan neuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään Tönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni siirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt, kuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik Bitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut hänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti luiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa hän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä lopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti oli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea sormistaan karistaen, rauhallisesti:
— Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?
— Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie on vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.
— Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi, ikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä jättänytkään. — Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne tuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.
Klaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien, mitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:
— Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän tapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on sanottu.
Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan, mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."
Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin kirjeen. Tämä virkkoi:
— Siis kaikkien nimet alle!
Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen pergamentille, lausuen hiljaa:
— Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.
— Mitä?
— Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan miehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.
Klaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan nimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:
— Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana asuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas uusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin yhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.
Kuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa, kun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä panivat.