Viipurin pamaus: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIII. PYHÄN OLAVIN JA PYHÄN EERIKIN LIPUT.

Voudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen kovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen tautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.

Poika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä saamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan niskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli entistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt viettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä tautiajalla päässyt masentumaan.

Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu, kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli venheestä vuoteelle nostettu — ja jolloin tykit olivat ruvenneet soimaan Siikaniemen rannalta —, oli hänen luokseen joka päivä juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään leikkineet, — sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.

— Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän sitä tytöltä uteli. — Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut päälinnassa.

Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:

— Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.

— Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!

— Älä noin puhu, Evert, — se olisi voinut olla sinulle surman matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.

Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta. Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse olleet sotkeutua, — ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut Vuoksenniskaan.

Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän taas kysyi:

— Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?

— Olen toki.

— Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.

— Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun surevan…

— Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät, niin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme puhutaan!

Reippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas kiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa viereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:

— Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!

— Ei kiirettä mitään, — väitteli Evert hilpeänä. — Vielä siinä leikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo pääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien pauketta ja torvien soittoa.

Kumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta. Näin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari, kolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo tottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken istuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he tottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään, aina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti, taikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin tässä tuvassa majaili, — taikka kaikki kolme — palanneet kotiin vartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut rintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina odottivat.

Väliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja toivehikkaina, — vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu. Yhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle rakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä aikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo hätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit tuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi. Toisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella hölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle äärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta roviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin torjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.

Mutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin lopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa taistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin pitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut johonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin jäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista iskuista.

Mutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja illastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan, niin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet vartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin koko päiväksi.

Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin päin.

— Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla äänellä.

Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.

— Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa puolustamaan.

Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta kuuluvia ääniä, — sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.

Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui, että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja äkkiä hypähti hän naulapuun luo:

— Kirsti, minä lähden mukaan!

— Mitenkä taistelet käsi siteessä? — Tyttö, jonka katseessa sama levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo miekkavyötä uumeilleen, vastaten:

— Voin iskeä vasemmallani!

Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan, kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.

— Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla mukana.

— Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.

— Peräytyvätkö viholliset?

— Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.

Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia. Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.

Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut. Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä, palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, — hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, — mutta väleen ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät päivän kuulumisiakin kertomaan.

Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua. Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa Viipuri.

— Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. — Viime yönä laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa. Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä Turku ja Tukholmakin, — niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.

— Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat, virkkoi Pentti. — Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta vielä on toki miestä vastassa.

— Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.

— Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin aukolle, kertoi Viljo. — Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.

— Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.

— Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, — häneen ei mikään pysty.

— Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin jää, aavisteli Pietari-vanhus. — Hän meille on vaarallisin.

Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen, ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä… uljaana mutta armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi. Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin onnensa surma.

Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:

— Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!

Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:

— Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin, joka kiitää aavikon yli.

Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa, lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä…? Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee… asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa… Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen, joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo, silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:

— Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja surmaan hänet!

— Niin toivot, — vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et hänen tielleen taida päästä!

— Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, — saat nähdä. Hyökätköön vihollinen vaikka jo huomenna!

Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa. Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan mieleensä kätki.

* * * * *

Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä. Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli ammuttu.

Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa, koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, — hänhän ei ollut Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.

Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!

Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu, kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät hevosetkin, — niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito, aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt. Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.

— Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.

— Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. — Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät hinkalot ja nauriskuopat, — täytettä niihin ei ole saatu mistään. Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan kuitit, paljo niistä on varastettukin.

— Kuka on varastanut?

— Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi
Viipuriin, — niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!

Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat, sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo, linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita. Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät, minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt almuja.

Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja. Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista. Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä löyhkivistä saattueista.

— Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.

— Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan valmistaa.

Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin kaatuneen, — miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä katseestaan.

Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:

— Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.

— Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti
Evert.

— Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen varassa eletään taas muutamia päiviä.

Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.

Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota, katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa. Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.

Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä kilke.

— Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.

— Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.

— Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?

— Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin auttaa, — näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.

Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa. Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin vihollisjoukkoihin, — nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa. Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja, joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.

— Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas toveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei ymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten viereen pysähtyen, virkkoi:

— Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.

— Ja niitä myöten karata kaupunkiin, — nyt selvisi Pentillekin vihollisten urakka.

— Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa taakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.

Nyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle oli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia pinottiin, — niiden tarkoitusta he eivät älynneet.

— Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. — Niitä ovat he nyt monena päivänä metsästä vetäneet.

— Mitä varten?

— Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.

— He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti noista oireista.

— Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt, taas tykkeihinsä kääntyen.

Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.

— Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät. — Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä vähän kankea.

Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän, vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat, olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.

Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi. Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:

— Leipää, antakaa leipää!

— Teillä on ruokaa… antakaa!

— Pivollinen jauhoja vain!

Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin. Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha, sitkeännäköinen munkki.

— Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen tuota neuvottelua katseltuaan.

— Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, — tuo nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. — Tule, tunkeutukaamme lähemmäs kuulemaan.

Olkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon keskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken, soutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut kaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin herrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan. Uskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut Viipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä täytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö kulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä käärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa "leipä"-huudotkin hetkeksi vaimenivat.

Mutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti hämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän airueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan ymmärtänyt:

— Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan Viipuriin. — Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien poikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, — niinkö?

— Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa.
Nopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.

— Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle ja sieltä venheellä…?

— Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.

Airut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen kertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa, ja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin tarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja vielä hän kysyikin.

— Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, — hyvä! Hänellä on, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän lupaa tulla meitä auttamaan, — niinkö?

— Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea, ja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä kotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen sotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään…

Henkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua, ymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse matki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:

— Ei päässyt…! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä — kuinka sanoitkaan?

— Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput…

— Meille avuksi ja lohdutukseksi!

Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää uskoa.

Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria, joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:

— Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin tämän…?

— Ei muuta.

— No, ehkä lähtee apua tästäkin.

Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu lippu, — ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin rautainen käsivarsi ja miekka.

Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen rinnassaan — ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat hartauteen ja toivoon.

Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:

— Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti, sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu. Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!

Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.

Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen tielle virkkaen ankarasti:

— Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä Viipurin avuksi?

Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen, ja koetti uudelleen selitellä:

— Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että…

— Että on vaikeuksia ja rutto tuli… Rutto on täällä, meilläkin, mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, — tässähän on kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano suoraan, mitä Steen Sture aikoo?

— Aikoohan hän tulla, jahka…

— Hän ei siis tule! — Posse suki tuskaisena kypärän alta kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. — Steen Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!

Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta vesaa ja ärjäsi:

— Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää tämän maan ryssäin käsiin, — hä?

Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun, hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti olalle, lohduttaen:

— Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies, käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että me emme hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!

He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet. Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa. Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli; hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.

Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää, silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää…

Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.

Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle. Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen, suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:

— Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni, suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni, voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en…

Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.