Viipurin pamaus: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIV. VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! — niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, — hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä, kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — melkein heitä puistatti!

— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti
Pentti.

— Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi
Evert, itsekin viluisena.

— Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.

Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.

Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella, astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:

— Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä linnanportilla.

Evert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:

— Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?

— Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai paukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on auki.

— Entä Posse-herra?

— Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin hänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen selästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?

— Entä Tiurin äijä?

— Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä ja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen koskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski herran ajaa yli.

— Posseko ajoi?

— Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti:
Hyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.

— Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi poistuvalle toverilleen: — Tervennä mene sinäkin!

Pommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä milloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti vihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana. Ilma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut selkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta, vuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva päiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon, — se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle pääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

— Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

— Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, — kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

— Taikka muut temput, jatkoi Posse. — Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

— Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia… Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.

— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!

— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!

Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän uudisti sydämessään eilisen valansa…

Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen, joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää riittänyt…

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

— Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

— Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.

— Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. — Pitkä on vielä taival iltaan asti.

— Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! — Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia. Mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.

— Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi
Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

— Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.

— Entä mikä on tuo räminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri. — Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei, Lakamundintornista se soi!

— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!

— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.

— Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.

— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.

— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.

— Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, — sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. — Taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.

— Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. — Ja tikapuunkantajat perässä!

— Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsun selästä.

— Mutta onpa siinä toinen tilalla, — aina hän hätään ehtii!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

— Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, — siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

— Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.

— Entä me täällä?

— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

— Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, — se ajaa savun ryssien silmille.

— Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:

— Siellä jo on venäläisten lippu!

— Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää…

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten nytkähtäen, kauhistuen… vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!

— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

— Niin juoksee, juoksee… sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

— Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin…!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, — virkkoi hän Posselle surumielisesti:

— Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

— Saamme siis taistella aukealla maalla. — Possen katse oli rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, — heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.

— Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

— Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta selväpiirteisinä nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:

— Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

— Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.

— Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. — Sitä et uskonut.

— En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, — laine voi nousta uudestaan.

Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit…!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

— Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!

— Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

— Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:

— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.

Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.

Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko. Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa, paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.

— Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, — mene jo nukkumaan, mies!

— Kaivan tässä ensiksi vähän… vastasi Pentti, olematta itsekään oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.

— Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. — Ja viitaten vallihautaan ja sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten ruumiit, lisäsi Winholt: — Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!

— Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.

— Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan matkaa työpaikalle.

Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten, josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.

Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.

— Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra lausuvan tovereilleen. — Niitä onkin tässä rauniossa monta. — Kas tuossakin!

Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.

Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä tarkastamaan.

— Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.

— Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. — Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä murskannut.

Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse kumartuneena, — siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään. Mutta Klaus-herra murahti:

— Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun rintamassa?

— Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. — Minulle hän tänä aamuna iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", — mistä hän sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, — ukkoparka!

Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena. Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen, he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella äänellä toisilleen:

— Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja havukan kynsiä.

— Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa neuvoa pitänyt, — tiesivät he, minkä liemen keittivät!

— Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.

— Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.

— Vaan Possepa pelasti Viipurin!

Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita, ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut Väkitornin raunioihin… oliko Possen taikavoima sittenkin ollut suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?

Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan. Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, — hän haki ainoata poikaansa, jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat; niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka ikäänkuin näytti vastausta vaativan.

Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja virkkoi:

— Haetaan tästä… näillä kohdilla hänen pitäisi olla.

Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin vielä joku kuokanisku, — ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja nosti vihdoin esille nuoren vainajan.

Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu… Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta, ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois ja sulin käsin toisiinsa tarranneet…

Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas, melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta vavahtamattomalla äänellä:

— Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!

Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat. Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt, ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena, kankeana ja kylmänä.