XVI. RUOTSIN APUVÄKI.
Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.
Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää "missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena, lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan niitä toiminnassaan.
Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut työhönsä. Piispa huomasi sen.
— Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä hetken sivulta tarkastettuaan.
— Jo se on sanottu, — mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali väsähtäneesti.
— Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin, muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä pikimmiten päästäkseen…
Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.
— En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa, että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta…
Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen kirjuriinsa päin:
— Toisaaltako, virkkoi hän. — Ei, Paavali, emme saa menettää luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.
— Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta…
Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, — hän huoahti. Vasen käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.
Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa, ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:
— Koskeeko käteesi vielä, Paavali?
— Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.
Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien, mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan. Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi, jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä, kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?
Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään. Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:
— Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon, sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä, kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!
Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:
— Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.
— On kyllä, mutta…
— Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi ja hoida virkasi minun vastuullani!
Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:
— Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille… nimittäin jos tarve tulisi mitä kätkeä.
Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi istumaan.
— Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari, vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.
— Hyvä, — oletko sinne jo jotakin vienyt?
— En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?
Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.
— Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö. Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, — toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla pyhäinjäännösten ääressä. — Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä huoaten lisäsi: — Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät… jos nyt vihollinen tänne asti ollenkaan pääsee…
Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:
— Vieläkö uskallat toivoa, isä?
— En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis toivomastakaan.
— Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua…
— Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt, vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.
— Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös… piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat, tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?
— Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin toivoa. — Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään paljo uskonut, jatkoi hän vielä: — Onhan Kymijoellakin vähän varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.
Mutta Paavali vastasi purevasti:
— On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!
— Niin, heikko on kyllä sekin toivo…
Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina kaikki muutkin Turussa.
Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, — toimetonna odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa, oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton, välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt alempiin, — usko voittoon oli katkennut.
Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan puolustamiseksi tehty mitään… Tämän väestössä vallitsevan mielialan Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.
— Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän äärestä, jossa hän kauan oli istunut.
— Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.
— Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan…
Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:
— Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi. Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!
— Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. — Kukin vetäytyy nyt kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan; kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee…
— Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle Jumalanäiti anteeksi antakoon…
Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän vihollisen jalkoihin!
Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän virkahti huoahtaen:
— Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät tänne.
— Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea ollenkaan!
Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:
— Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!
— Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä,
Hyvästi huomiseen.
Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, — tapansa mukaan ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat. Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.
Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte läksivät astumaan piispan luo.
Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli linnanpalvelija kuin ulkolukua:
— Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan valtionhoitajaa tapaamaan.
Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet, sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet, eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu…
Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla… oli ollut lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo menetettynä, — nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta, johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun linnassa…
— Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa, joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. — Sanotko että hän on täällä Turussa?
— Niin käskettiin sanoa…
— Onko siis laivoja saapunut linnan alle? — Ei laivoja; reellä he ajoivat linnaan.
— He… ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?
— Sotaväkeäkö, — ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä reellä ajoivat.
— Mistä?
— Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin… Outoja olivat nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat airutta, katselivat toisiaan… he eivät ymmärtäneet, mitä varten valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä. Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja virkkoi:
— Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.
— Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on aina hyvä vanhalle miehelle.
Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli Anningaisten puolelle, — Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat, ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.
Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään. Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä, korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä linnanpäällikön asunto.
Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.
Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi Maunu-piispa puheen aluksi:
— Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!
Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas, vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:
— Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan sen näköinen.
— Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, — sotaväkeä.
— Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi Svante-herra. — Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne hengissä ehtineet.
— Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?
— Kovat kamppailut olemme kestäneet.
Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle, Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.
— Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt varsin vakavana. — Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?
— Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. — Onko se enää meikäläisten käsissä?
— Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti odottaneet. — Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli melkein ankara, kun hän jatkoi: — Ja siksi juuri onkin meidän sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen, miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?
— Niin, miksi?
Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua, purjehtineen Tukholmasta, — he olivat siinä lähteneet hyvässä aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi. Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon, toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, — päällikkölaiva oli, onnellista kyllä, niiden joukossa.
— Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. — On siis edes jotakin apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?
— Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. — Nuoren Steen Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä, saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.
— Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan valitellen.
Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja, joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia, sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, — samanlainen kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä venäläisten vangiksi, — että toisen kohtaloksi oli tullut kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra, jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku, Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan kertoivat matkansa monet vaivat.
— Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku puolittain pilkallisesti.
Mutta piispa oli totinen.
— Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän vastatulleille. — Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!
Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana, ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:
— Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! — Ja viitaten rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:
— Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata pelastamaan liiennyt…
— Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri, joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.
Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja mieleltään pikainen. Hän kivahti:
— Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja käsipuolet papit, — vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit papeiksi.
Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut ihan tyyni vastatessaan:
— Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat näkyvät laiminlyöneen.
Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä, väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään, istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.
— Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen
Maunu-piispalle. — Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?
— Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt ovat toteutuneet.
Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa vaikeni.
— Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen. — Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun. Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.
Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa, ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:
— Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!
— Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa, kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.
— Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. — Uskotteko niin?
— Niinhän on suuriruhtinas uhannut.
— Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille olisi esteitä asetettava.
Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:
— Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä ensiksi odotamme tänne, — siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.
Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:
— Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo jäässä.
— No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan jäitä myöten vedättää mantereelle.
— Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa kysyi värähtävällä rintaäänellä:
— Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?
Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies, ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:
— Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?
— Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja kartanoihin.
Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita, eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä, että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen maakuntaan…!
Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:
— Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään — Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä, herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, — ja toivoimme sitä apua ajoissa!
Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:
— Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme… puhua ja kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa särkevät!
Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus, osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän kiivastuen hän jatkoi:
— Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä. Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä jokaisen kirjatoukan toruttavana!
Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa he — maansa hätää ajatellen — yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian, ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti, ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:
— Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan neuvottelemaan maan puolustamisesta.
Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella tyyneydellään:
— Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut piiritettynä…
Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä taaskin nuhteelta.
— Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan nuhteista, ja jatkoi: — Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet estää.
Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:
— Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on minunkin poikani, — en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin, mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että tämä maa on avutta jätetty.
Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja sähähti hampaittensa välitse:
— Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos…
Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät salavihkaa, — heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.
Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa. Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:
— Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun…
— Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että sillä ei ole muonaa.
Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa jatkoi:
— Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit, vaikkei minulla siihen valtaa ole… Mutta maa on hädässä!
— Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana. Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille, koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen Sture päänsä.
Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan suussa erottiin.
* * * * *
Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan, ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta valtionhoitajasta.
Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.
— Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.
— Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin…
— Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta, vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.
Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat, värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan singahtamaan.
Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla kielellä, ruotsiksi.
— Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!
— Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.
— Arka nahastaan ja arka vallastaan…
Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas jäälle.
Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:
— Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt sen laillista esivaltaa vastaan…
Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui, mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta anteeksi pyytäen, virkkoi:
— Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen hurjuus on epätoivoa…
— Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. — Se seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta. Siksi te saattekin vastata sen teoista.
Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon. Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä, jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi. Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan, kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla äänellä:
— Menkäämme messuun!
Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä. Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, — esivaltaa, joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan…
Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon, kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan, ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana, mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä äkillinen muutos johtui.
Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja, itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja nöyryyttä loukkaajalle…?
Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:
— Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!